Tekoälytaide ja Platonin Ion

Tekoäly eli AI on työntymässä lähes kaikille elämänalueille eikä taide ole poikkeus. Jo pitkään on esimerkiksi ollut olemassa erilaisia taidetekoälyohjelmia, joiden toimintalogiikka perustuu sille - tai ainakin näin olen täysin epäteknisenä ihmisenä ymmärtänyt -, että niille on syötetty valtavat määrät kunkin ohjelman taideosa-alueeseen liittyvää tietoa, materiaalia ja muuta dataa. Näiden pohjalta ohjelma luo uuden tuotoksen vasteena tietynlaiseen tehtävänantoon. Esimerkiksi tämän jutun alkukuvan on luonut Midjourney-kuvageneraattori komennolla: ”rakeinen maalaus piknikistä Saturnuksen renkaiden äärellä, fauvistinen, taivaallinen” (Lähde: Cameron Butler, Wikimemedia Commons).

Tällaiset kuvageneraattorit ovat vain osa kasvavaa tekoälytaiteen joukkoa. Vastaavan logiikan tekoälyohjelmilla on luotu myös sonetteja, fuugia ja pidempiäkin klassisen musiikin tyylisiä sävellyksiä, uutta kansanmusiikkia, populaarimusiikkia ja rap-lyriikoita. Listalta löytyy myös eri taidelajeja yhdistäviä teoksia. Vuonna 2016 elokuvaohjaaja Oscar Sharpin ja tämän yhteistyökumppanin Ross Goodwinin rakentama Jetson-tekoäly loi kymmenien aiempien tieteiselokuvien ja tuhansien pop-kappaleiden pohjalta niin käsikirjoituksen kuin musiikinkin lyhytelokuvaan Sunspring, jota tosin yksi kriitikko ei pidä edes katsomisen arvoisena, vaikka arvostikin projektia ajatuskokeena.

Juna ei kuitenkaan ole pysähtymässä. Esimerkiksi hiljattain Espoon modernin taiteen museo EMMAssa esillä olleessa ”Nykyaikaa etsimässä” -näyttelyssä oli paljon tekoälyä hyödyntävää ja huomattavan kunnianhimoista taidetta. Tekoälyä paljon taiteessaan hyödyntävä kanadalaiskuvataiteilija Jon Rafman toteaakin tänä vuonna tehdyssä haastattelussa, että ”AI algoritmit ovat kehittyneet niin nopeasti, että tuntuu kuin olisin kahdessa lyhyessä vuodessa siirtynyt 3000 vuotta vanhasta antiikkilyyrasta käyttämään Stradivarius-viulua”.

Komplikaatioitakin on syntynyt. Viime aikoina keskustelua on herättänyt etenkin saksalaisvalokuvaaja Boris Eldagsenin tapaus. Eldagsen voitti huhtikuussa 2023 merkittävän Sony World Photography Awards -valokuvapalkinnon melankolisella, kahta naista esittävällä harmaasävyisellä valokuvallaan The Electrician. Eldagsen ei kuitenkaan vastaanottanut palkintoa ja paljasti samalla, että valokuva on tekoälyn tekemä. Hänen tarkoituksenaan ei vaikuta kuitenkaan olleen huijata, vaan nimenomaan herättää keskustelua tekoälyn roolista taiteen tekemisessä. Jotkut ovat nähneet jopa uhkakuvan, että tekoälyn kehitys tekee ihmistaitelijasta työttömän.

Kuten Sunspring-lyhytelokuvakin osoittaa, tekoälyn taiteellinen jälki ei aina oikeuta edes palkintopallin alemmille portaille. Mutta on todennäköistä, että helmiäkin alkaa syntyä. Mutta miten pitäisi suhtautua sellaisiin puhtaasti tekoälyn tekemiin teoksiin, jotka näyttävät ja kuulostavat taiteellisesti aivan yhtä ansiokkailta kuin ihmistaiteilijoiden tekemät teokset? Tarkoitan puhtaalla tässä sitä, että tekoäly ei ole vain yksi luomisprosessin osa, vaan se synnyttää itse teoksen sisältämänsä alkudatan ja saamansa syötteen pohjalta.  

Vaikka tekoälytaiteen ympärillä onkin nykyisin kovasti pöhinää, estetiikan ja taiteenfilosofian näkökulmasta ongelmakenttä ei ole suinkaan täysin uusi. Itse asiassa jo Platon (427–347 eaa.) pohti vastaavia kysymyksiä Ion-dialogissaan pitkälti yli 2000 vuotta sitten. Platonin filosofiset teokset ovat dialogimuotoisia. Suurimman osan päähahmona on Sokrates, joka käy dialogeissa keskustelua muiden hahmojen kanssa mitä erilaisimmista filosofisista aiheista hyveistä tietoon, totuudesta kauneuteen. Varsin lyhyessä Ionissa keskustelukumppanina on runonlausuja Ion, jolla on ylivertainen kyky lausua Homerosta. Sokrates perää Ionilta, mihin tämän taito perustuu. Toisaalta tämä taito koskee itse runonlausunnan laatua, sen ilmaisuvoimaisuutta ja tunteikkuutta, toisaalta myös lausujan kykyä selvitellä Homeroksen runojen merkityksiä ja aiheita. Miksi Ion on molemmissa niin ilmiömäinen?

Sokrates yrittää osoittaa dialogissa Ionin ajoittaisista vastalauseista huolimatta, että tämän runonlausuntakyvyssä ei ole kyse taidosta. Erityisen kummallista on se, että Ionin lausuntamagia rajoittuu Homerokseen; muut runoilijat saavat hänet pikemminkin vain nukahtamaan, eikä hän osaa selventää heidän runojensa syvempiä merkitystasoja. Ion ei myöskään osaa selittää, miksi Homeros on hänestä kaikkia muita runoilijoita parempi.

Sokrateen skeptisismin taustalla on ajatus, että taito on eräänlainen yleiskyky. Samalla tavoin kuin ratsastustaitoinen ihminen osaa ratsastaa eri hevosia ja pystyy vertailemaan niiden ominaisuuksia, runonlausuntotaitoisen ihmisen tulisi pystyä lausumaan ja selittämään monien eri runoilijoiden runoja. Tähän Ion ei kuitenkaan juuri pysty. Tästä Sokrates päätteleekin, että Ion ei puhu ”Homeroksesta ammattitaito[nsa] ja tietoje[nsa] perusteella” (532c). Ion yhtyy tähän arvioon, mutta jatkaa:

Mutta tiedän vain, että osaan puhua Homeroksesta paremmin kuin kukaan toinen ja silloin asioita aivan tulvii mieleeni. Kaikki muutkin sanovat minun puhuvan hyvin. Ja toisista taas en osaa puhua. Käsitätkö mistä se voi johtua? (533c)

Sokrates vastaa toistamalla jo aiemman päätelmänsä: Runonlausumiskyky ei ”johdu ammattitaidosta”, vaan taustalla on ”jumalallinen voima”, joka saa runonlausujan menettämään ”järkensä ja ymmärryksensä”, kuten itse runoilijakin menettää ne luomistyössään. Runonlausujat eivät siis ”puhu… oman taitonsa ansiosta, [vaan] puhujana on itse jumaluus, joka heidän välityksellään saattaa äänensä meidän kuuluviimme”. Lyhyesti: ”runot [eivät] ole inhimillistä alkuperää” (534a-e). Niin runojen luominen kuin lausuminenkin on jumalallinen lahja, ei ihmistaito.

Nykykielelle käännettynä Sokrateen päätelmän voisi kiteyttää niin, että Ionille tyypillinen runonlausuntataito ei ole ihmistoiminnan muoto tai teknisemmin sanottuna siihen ei liity ihmistoiminnalle tyypillistä intentionaalisuutta. Myöhemmässä estetiikassa tämänkaltaisia ajatuskulkuja on viety vielä pidemmälle. 1900-luvun toisella puoliskolla estetiikkaan ilmaantui suoranainen vyöry ajatuskokeita, joissa jonkin ei-inhimillisen toimijan kuvitellaan saavan aikaiseksi jonkin ihmistoiminnan tulokselta vaikuttavan artefaktin, kuten kirjoituksen tai taideteoksen. Varsinkin filosofi Arthur Danto on kuuluisa tällaisten ajatuskokeiden kehittelemisestä. Miten tulisi suhtautua tekstiin, jota ei päällisin puolin erota esimerkiksi tästä blogikirjoituksesta, mutta joka on seurausta simpanssin satunnaisesta näppäimistön räpeltelystä?

Tässä avautuu myös ero Platonin ja nykyestetiikan välille. Kun Platon vaikuttaa ajattelevan, ettei Ionin toiminnan jumalallinen alkuperä vaikuta siihen, miten hänen toimintansa lopputuloksiin tulisi suhtautua – ainakin Sokrates onnittelee Ionia saamastaan palkinnosta (530b) –, edellisen kaltaisten ajatuskokeiden viimekätisenä ajatuksena on se, että inhimillisen ja ei-inhimillisen toiminnan lopputulemat tulisi ymmärtää eri tavalla, vaikka niitä ei voida muuten erottaa toisistaan. Simpanssin aikaansaannosta ei tulisi lähestyä blogikirjoituksena, koska se ei ole merkityksellistä kieltä; se vain muistuttaa sitä. Samalla tavoin tekoälyn tekemän valokuvan voitaisiin ajatella vain muistuttavan valokuvaa.

Estetiikan kannalta mielenkiintoista tekoälytaiteessa ei olekaan se, että jokin ei-inhimillinen toimija voi saada aikaiseksi taiteellisesti ansiokkaalta vaikuttavia asioita, vaan pikemminkin se, miten näihin asioihin tulisi suhtautua ja miten niitä tulisi tulkita ja arvostaa. Pitäisikö tekoälyn tekemään taiteellisesti onnistuneeseen teokseen suhtautua eri tavoin kuin ihmisen? Tai platonilaisittain muotoiltuna: Onko tekoälytaide taidon lopputulema?

Tekoälytaiteen rajoja kokeillut Eldagsen toteaa aiemmin linkkaamassani jutussa, että tekoälyn luomassa kuvassa ”on jotain mikä ei tunnu oikealta” ja voisin kuvitella varsin monella olevan vastaavia tuntemuksia. Oma tuntumani kysymykseen, miksi tekoälytaiteen on vaikea herättää varauksetonta hyväksyntää, on se, että ainakin puhtaasti tekoälyn tuottamaa taidetta on vaikea pitää saavutuksena. Hyvin yleisellä tasolla taideteosta voidaan ajatella jostakin alkuideasta vähitellen kehittyneenä artefaktina, jota on työstetty, mietitty, uudelleenmietitty ja jonka tekoprosessille on keskeistä erilaisten vaihtoehtojen punninta, valintojen tekeminen, suunnitelmien hylkääminen ja uusien tekeminen. Joku John Dewey voisi sanoa, että taiteelle on keskeistä toiminta, joka muuttaa tietyt materiaalit – värit, maali, ääni, kivi, puu, kuvat, sanat, marmori, keho jne. – kommunikaation mediumeiksi, eli välineiksi. Tällainen oletus tuntuisi olevan kaikessa taiteen tulkinnassa ja arvostamisessa ainakin implisiittisesti läsnä, mutta vastaavaa taustaprosessia tuntuu kuitenkin olevan vaikea liittää tekoälyyn. Puhtaasti tekoälyn tekemä ansiokas taide voi siis vain vaikuttaa ansiokkaalta, mutta se ei tosiasiassa ole sitä.

Paljon riippuu myös siitä, miten tekoälyn intentionaalisuus ylipäänsä nähdään, mistä on tietenkin kirjoitettu jo valtavasti. Tekoälyn asema taiteen tekemisessä voi  myös vaihdella paljon; yllä olevan tarkastelun taustalla on ollut ensisijaisesti taide, joka on puhtaasti tekoälyn luomaa. Mutta tekoäly voi olla myös osa taiteilijan luomisprosessia ”kumppanina”, kokeilualustana tai inspiraationa, kuten esimerkiksi empiirisen estetiikan merkittävä tutkija Anjan Chatterjee on hahmotellut. Erilaiset käyttötyypit edellyttävät varmasti erilaista analyysiä. Oli niin tai näin, ottaen huomioon estetiikan kiinnostuksen intentionaalisuuden ja taiteen tekemisen väliseen suhteeseen, se näyttäisi olevan tärkeä ala yritettäessä ymmärtää tekoälyn luonnetta myös taidetta laajemmassa mielessä.

Platon (1999). Ion. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Teokset I. Helsinki: Otava.