Aluksi

Tämä blogi käsittelee kahta aluetta, joilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa: akateemisen pätkätyöläisen elämää ja klassista musiikkia.

Mikä sitten oikeuttaa uuden blogin perustamisen tähän valtaisaan informaation, kirjoittelun ja kuvien tulvaan, joka on pelkän klikkauksen päässä? Pääasiallinen motivaationi on täysin narsistinen: uskon, että minulla olisi paljon enemmän annettavaa akateemiselle elämälle kuin miten kokemustani nykyisin hyödynnetään. Kuulun siihen kasvavaan tutkijajoukkoon, joka vie eteenpäin tutkimustaan eri säätiöiden myöntämien apurahojen turvin. Elämää värittävät jatkuva hakemusten teko ja epävarmuus rahoituksen jatkumisesta. Apurahatutkijan asemasta yliopistoyhteisössä sekä apurahalla tehtävän tutkimuksen raameista on viime aikoina herännyt ilahduttavan paljon keskustelua, mihin toivoakseni pystyn antamaan oman panokseni tämän blogin kautta. Keskustelu tuskin tulee ainakaan laantumaan lähivuosina.

Tukisin mielelläni myös nykyistä enemmän nuorempia tutkijakollegoita ja yliopiston osastoani laajemmin esimerkiksi tutkimuksen kansainvälisen substanssin vahvistamisessa. Vuosina 2016 ja 2017 minulta ilmestyi artikkelit alani kahdessa keskeisessä aikakauslehdessä, joiden molempien ns. jufo-luokitus on korkein mahdollinen eli 3. Nämä artikkelit eivät kuitenkaan syntyneet aivan käden käänteessä, vaan niiden taustalla on vuosikausien jatkuva oman akateemisen kirjoittamisen ja tutkimisen reflektoiminen, joka on vaatinut, jos ei nyt verta ja hikeä, niin ainakin kyyneleitä. Avaan myöhemmin tarkemmin ajatuksiani tieteellisestä kirjoittamisesta, mutta tarkoitus on käsitellä mitä moninaisempia akateemiseen ja ennen kaikkea apurahatutkijan elämään liittyviä aiheita.

Suunnitelmissani oli aloittaa kirjoittelu jo viime syksynä (2018). Tällöin johtoajatuksena oli käydä läpi alkusyksyn pääasiallista haastettani eli Suomen Akatemian akatemiatutkijahakuprosessia – toivon mukaan blogin nimi muuten muuttuu syksyllä muotoon ”Akatemiatutkijan elämästä”! Aika ei tähän yksinkertaisesti vain riittänyt. Mutta nyt horisontissa siintää toinen suuri projekti eli saattaa valmiiksi englanninkielinen monografia, joka summaisi jo oikeastaan 2011 alkaneen tutkimukseni amerikkalaisfilosofi John Deweyn estetiikan parissa. Urakka on mittava, itse asiassa huomattavasti mittavampi kuin hermoja raastava ja sinnikkyyttä vaativa akatemiatutkijahakemus.

Kyseessä ei ole hyppy täysin tuntemattomaan. Julkaisin nimittäin vuonna 2011 väitöskirjani pohjalta taiteen tulkinnan filosofiaa – eli voidaanko taideteoksesta esittää oikea tulkinta, mikä merkitys tekijän tarkoitusperillä on tulkintaan etc. – käsittelevän monografian (Lexington Books). Olen kuitenkin vasta myöhemmin havahtunut sille, että kustantajan toimitustyö sekä yleinen tuki hankkeelle oli varsin heikkotasoista. Toivoakseni toisen tieteellisen monografiani julkaisuprosessin vaiheiden avaaminen auttaa vastaavassa asemassa olevia tutkijoita välttämään sellaiset karikot ja virheet, joihin koen itse sortuneeni ensimmäisen monografiani julkaisemisen kohdalla. Tietääkseni tähän prosessiin liittyviä monia kommervenkkeja ei oikein ole suomeksi avattu, ja jonkinlainen vertaistuki olisi auttanut ainakin itseäni vuosikymmenen alussa paljon. On varsin kummallista, että ainakaan oma tohtorinkoulutukseni ei valmistanut uraansa aloittelevaa tutkijaa tähän prosessiin oikeastaan millään tavoin. Sen sanon jo nyt, että miettikää tarkasti kustantajaa ja tähdätkää korkealle. Kansainvälisiä kustantajia on vaikka mihin junaan.

Kaiken tämän ohella tarkoitukseni olisi kirjoittaa myös klassisesta musiikista – ja ehkä myös muista taiteista. Parin viime vuoden ajan minulla on ollut tapana twiitata kuvan kera jotain jokaisesta konsertista, jossa olen ollut – ja niitähän on kertynyt. Vaikka Twitter kasvattikin tässä välissä twiitin maksimimerkkimäärän 280 merkkiin, twiittailu on kasvattanut nälän kirjoittaa asiasta enemmän. Klassiseen musiikkiin keskittyviä blogejahan ei ole jonoksi asti, mikä ei ole ihme, koska siitä kiinnostavasti kirjoittaminen ei ole aivan helppoa enkä ole varma, onnistunko siinä itsekään.

Taustalla on tietenkin myös utopistinen toive, että kirjoitteluni nostattaisi edes joissakuissa innostusta klassista musiikkia kohtaan. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että ihmisillä on yleisesti ottaen aivan valtavan kapea käsitys siitä. Se tunnutaan yhdistettävän jonkinlaiseen viehkeään näpertelyyn, jota kuunnellaan passiivisesti eräänlaisen mukavan tyyneyden vallassa - tila, jota on joskus estetiikan tutkimuksessa kutsuttu "esteettiseksi asenteeksi". Tämä jos mikä on valeuutinen! Joskus ihmettelen, miksi esimerkiksi koulun musiikkitunneilla esimerkeistä klassisesta musiikista käyvät sellaiset kappaleet kuin Mozartin Eine kleine Nachtmusik ja ”Kukkaisvalssi” Tshaikovskin Pähkinänsärkijästä sen sijaan, että soitettaisiin esimerkiksi Dmitri Šostakovitšia taikka Béla Bartókia. Paras tuntemani klassisen musiikin kirjoittaja Alex Ross onkin hämmästellyt sitä, miten vahvasti varsinkin 1900-luvun elokuvan ja kuvataiteiden klassikot ja koko niiden esteettinen kieli on löytänyt tiensä uuden urbaanin sukupolven sydämiin, mutta samanhenkiset klassiset säveltäjät, kuten Claude Debussy, Igor Stravinsky, Gyorgy Ligeti, Luciano Berio, Anton Webern, Bartók ja Edgar Varése, tunnetaan lähinnä vain nimeltä. Omiin korviini 1900-luvun aikana avautuva musiikillinen maisema Richard Straussista Witold Lutoslawskiin, Maurice Ravelista John Adamsiin on yksinkertaisesti hämmästyttävä ja suorastaan pursuu intensiteettiä, energiaa ja nerokkuutta. Ja tyylillinen kirjo on valtaisa. Haastavaa, mutta erittäin palkitsevaa!

En suinkaan aio kirjoittaa jokaisesta kuulemastani konsertista, vaan kokoan niitä vähän isommiksi paketeiksi. Aluksi pääpaino on 1900-luvun oopperoissa, joita tulee alkuvuoden ja kevään mittaan kuultua varsin monta. Tämä periodi klassisen musiikin historiassa on erityisen mielenkiintoinen, koska oikeastaan koko taidemuodon luonne muuttui noihin aikoihin aivan hetkessä. Tenorisankarin epäonninen kohtalon voivotus pahvimiekka sydämessä korvautui irti leikatuilla päillä, raaoilla murhilla, estottomalla seksuaalisuudella ja korvia pirstovalla musiikilla heti vuosisadan alussa Richard Straussin oopperoissa Salome (1905) ja Elektra (1909), kehitys, joka jatkui myöhemmin sellaisissa teoksissa kuin Alban Bergin Wozzeck (1922), Dimitri Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (1934) ja Bernd Alois Zimmermanin Die Soldaten (1960).

Näistä saatte lukea vielä lisää. Mutta hyvä paikka aloittaa kirjoittelu on kerrata vähän mennyttä syksyä musiikillisesta näkökulmasta: https://estetiikkaapuraha.blogspot.com/2019/01/musiikkitalon-konserttisyksyni-2018.html#more