Elektra, kauhistuttava Berliinin ystävänpäivädeitti

Evelyn Herlitzius Elektrana Suomen Kansallisoopperassa syksyllä 2016

On oopperoita ja on oopperoita. Ja sitten on Richard Straussin (1864–1949) Elektra (1909). Nimikin sen jo sanoo: kuin reilut tuntineljäkymmentä minuuttia kestävä väliajaton sähköshokki, jonka aloittava kohotahti ja ensimmäinen isku naulitsevat kuulijan paikoilleen eivätkä jätä epäselvyyttä, että nyt seuraa pimeyden ytimeen menevä tragedia. Elektra on Straussin modernein teos, jossa hän meni niin musiikillisesti kuin dramaattisesti vielä äärimmäisempiin hurmion ja hulluuden sfääreihin kuin neljä vuotta aiemmin valmistuneessa Salomessa (1905), joka jo se aiheutti skandaalin oopperamaailmassa. Ei ole ihme, että monet modernistiset säveltäjät, kuten Igor Stravinsky ja Anton Webern, jotka muuten suorastaan halveksivat Straussin ylitsevuotava myöhäisromanttista sävelkieltä, pitivät Elektraa mestariteoksena.

Salomea ja Elektraa on helppo pitää eräänlaisina sisarteoksina, mutta tärkeitä erojakin löytyy. Siinä missä Salome on aistillinen ja sen musiikki sykkii purppuran ja turkoosin sävyissä, Elektra on lähes kauttaaltaan tumma, koston läpäisemä tragedia, jonka vähäiset valon hetket rajoittuvat Elektran siskon Krysotomiksen ilmaisemaan haluun synnyttää lapsi ja elää normaalia elämää vapaana kotinsa verestävästä ilmapiiristä sekä Elektran ja hänen veljensä Orestesin jälleennäkemiseen. Elektraa puolestaan vie eteenpäin ainoastaan yksi ajatus: kostaa isänsä, Mykenen kuninkaan Agamemnonin murha äidilleen Klytaimnestralle ja tämän rakastajalleen Aigistokselle. Oopperan juoni rakentuu nimenomaan tämän koston hautomisen ja toteuttamisen ympärille.

Elektra merkitsi samalla myös Straussin ja näytelmäkirjailija Hugo von Hofmannsthalin (1874–1929) yhteistyön alkua, josta kehkeytyi Mozartin ja Lorenzo da Ponten suhteen ohella yksi oopperahistorian merkittävimmistä säveltäjän ja libretistin yhteistöistä. Strauss oli nähnyt Hofmannsthalin Elektra-näytelmän (1903) vuosisadan alussa ja näki siinä heti hyvän oopperalibreton mahdollisuuden. Näytelmätekstistä tulikin Elektran libretto vain vähin muutoksin, jotka terävöittivät sen kokonaisuutta oopperataiteen näkökulmasta.

Tarina itsessään tietenkin palautuu eurooppalaisen kulttuurin alkuhämäriin antiikin Kreikkaan. Elektran henkilögalleria esiintyy eri muodoissaan jo kreikkalaisen suullisen runouden traditiossa 800–600 eaa. ja Homeroksen (700 eaa.) Iliaassa ja Odysseiassa viitataan useasti Orestesiin ja Agamemnoniin, ja Agamemnonin lievästi sanoen epäonninen avioliitto Klytaimnestran kanssa asetetaan vastakkain Odysseuksen ja tätä kärsivällisesti odottaneen Penelopen suhteen kanssa. Elektraa ei Homeroksen eepoksessa mainita, ja hän saa merkittävämmän aseman perhetragediassa vasta myöhemmissä Aiskhyloksen (n. 525–456 eaa.) ja Euripideen (480–406 eaa.) tarulle perustuvissa tragedioissa.

Hofmannsthalin näytelmän taustalla on Sofokleen (498–406 eaa.) versio perhedraamasta, jossa Elektrasta muodostuu isänsä murhan kostonäytelmän päähenkilö sekä äitinsä ja tämän rakastajan murhan alullepanija. Samalla Sofokleen tragedia toi antiikin näyttämölle aivan uudenlaisen voimakkaan naishahmon, joka uhmasi aikansa kaikkia mahdollisia sukupuolistereotypioita. Hahmona Elektra on yhteiskunnallinen hylkiö; hänen ei ole sallittu avioitua, koska Elektran on pelätty synnyttävän uuden kostajan murhaamaan Elektran äidin. Poikansa Orestesin Klytaimnestra on yrittänyt tehdä vaarattomaksi lähettämällä tämän muualle kasvamaan tapettuaan miehensä. Oopperan yksi karmivimmista kohtauksista onkin noin puolivälissä, kun Elektra ensin maalailee äitinsä silmien eteen sen, miten Orestes palaa jahtaamaan äitiään ja miten hän seuraa nauttien tappotyötä vierestä. Klytaimnestran kauhu haihtuu äkkiä, kun hän saa hetki Elektran ennustuksen jälkeen viestin poikansa kuolemasta – joka tosin myöhemmin osoittautuu virheelliseksi. Seuraa Klytaimnestran groteski riemu, jota orkesterin valtaisa kirku ja pauhu säestävät.

Elektra ei siinä suhteessa ole mitenkään moderni teos, että sillä on varsin selkeä rakenne. Yksittäisistä kohtauksista muodostuu hyvin yhtenäinen ja loogisesti etenevä kokonaisuus: talon palvelusväen tarinat Elektrasta, Elektran isän kaipuu, Krysotomiksen Elektralle ilmaisema toive pakenemisesta ja toisenlaisesta elämästä, Elektran ja Klytaimnestran kohtaaminen, Orestesin paluu, sisarusten jälleennäkeminen ja Elektran veljensä suostuttelu äitinsä surmaamiseen. Vasta tässä kohdassa näyttämöllä alkaa tapahtua enemmän. Aluksi Orestes murhaa äitinsä, mikä onnistuu ilman Elektran murhatyöhön varaamaa kirvestäkin. Ja viiden minuutin päästä veri lentää taas, kun Elektra houkuttelee Aigistosin huoneeseen, jossa Orestes on tätä odottamassa. Aigistos huutaa hädissään ”Eikö kukaan kuule?”, mihin Elektra vastaa ”Agamemnon kuulee sinua!” ja Orestes antaa kuoliniskun. Seuraa riemu: Krysotomis ilmoittaa hurmiosta jähmettyneelle Elektralle Orestesin tulleen vapauttamaan heidät äitinsä ja Aigistosin hirmuvallan alta. Elektrasta nyt ei kuitenkaan ole aika puhua vaan tanssia. Kesken hulluuden rajoilla heiluvan tanssinsa – joka voi valitettavasti joskus olla esityksissä varsin noloa katsottavaa – Elektra lysähtää kuolleena maahan. Orkesterista purkautuu vielä kaksi valtaisaa, oopperan aloittavaa Agamemnon-teemaa – Agamemnonin kosto on puhunut – ennen suurta loppupamausta, joka päättää oopperan.

Orkesterilla on Elektrassa aivan keskeinen rooli ja onpa teosta pidetty eräänlaisena sinfonisena runonakin. Orkesteri maalailee monissa kohdin kauhun tunnelmia hieman Bartókin Herttua Siniparran linnan tapaan, mutta huipennuksissa Elektran desibelit ovatkin jo aivan omaa luokkaansa. Elektra sisältää lukuisia orkesteripätkiä, joissa Strauss venyttää intensiteetin äärimmilleen; lyömäsoittimet hakkaavat, vasket pauhaavat ja jouset soittavat kuin veitsenterällä; oopperan alkutahdit ovat itse asiassa kuin valtaisa orkestraalinen kaulankatkaisu. Ainoa hieman lämpimämpi melodia purkautuu orkesterista kun Elektra tunnelmoi veljensä Orestesin paluuta; muuten Elektra on dionyysinen bakkanaali.

Elektra kuuluu niihin teoksiin, joita aktiivisesti pidän silmällä selaillessani eri oopperatalojen kausiesitteitä. Syy on yksinkertainen: Elektra saa minussa aikaiseksi aivan valtaisan endorfiinimyrskyn. Nyt Berliinin valtionoopperassa sattui olemaan esitys sopivassa ajankohdassa. Matkan houkuttelevuutta lisäsi vielä mahdollisuus kuulla Elektra legendaarisen Daniel Barenboimin johtamana sekä solistikaartin kaksi maailmantähteä: René Pape Orestesina ja Klytaimnestrana Waltraud Meier, jota voi pitää jopa suosikkioopperalaulajanani. Joten ei kun sinne!

Produktio on itse asiassa se Patricie Chéreaun produktio vuodelta 2013, joka kiersi maailman oopperalavoja ahkerasti, ja jonka näin myös Kansallisoopperassa. Varsinaisten näyttämötapahtumien vähyyden takia Elektra on ohjauksellisesti varmasti hieman haasteellinen ooppera. Produktion henkilöohjaus, henkilöiden liikehdinnät ja eleet ovat hyvin mietittyjä. Chéreau käyttää useassa kohdin hyvin palvelusväkeä elävöittämään näyttämökuvaa, mikä luo hyvää kontrastia oopperan monille monologeille ja dialogeille; näyttämökuva useasti ikään kuin tyhjenee niiden tieltä. Myös Elektran ja Aigistosin kohtaamisessa on hauskaa ironiaa. Klytaimnestra ei ole tässä esityksessä se tyypillinen paha ämmä, vaan lähes luhistumispisteessä oleva jumalatar, jota menneisyyden kauhut vainoavat. Hän tuntuu toivovan jopa jonkinlaista sovintoa Elektran kanssa eikä hän ala nauraa räkättää saadessaan kuulla Orestesin kuolemasta, kuten monesti on tapana.

Elektran esittäjään kohdistuu tietenkin erityishuomio. Onhan kyseessä varmasti vaativimpia dramaattisen sopraanon rooleja ja Elektra on läsnä näyttämöllä periaatteessa koko oopperan ajan. Ricarda Merbeth ei aivan täyttänyt roolin vaatimuksia. Hänen äänensä tuntuu yksinkertaisesti hieman liian pieneltä Elektran rooliin. Merbethin ääni ei ollut ylärekisterissä niinkään kireä, vaan lähinnä pingotettu ja väritön eikä se noussut orkesterin yli kunnolla. Myös monet nopeat kuviot menivät aika suttuisasti. Orestes-kohtauksessa Merbethin ääni kuitenkin puhkesi upeaan loistoon.

Waltraud Meierin ääni ei ole enää kulta-aikojen tasalla, vaikka vaikeaa siitä mitään moitittavaakaan on löytää. Mutta mikä lavaläsnäolo ja näyttelijätyö! Koko esitykseen tuli uutta sähköä, kun hän astui näyttämölle kohtaamaan Elektran. Meier pääsi myös väläyttämään valttikorttiaan Klytaimnestran kertoessa kammoksuttavista öistään tyttärelleen; käsittämättömän upeaa, jossakin laulun ja puheen välimaastossa liikkuvaa ilmeikästä tekstin lausuntaansa.

Äänellisesti suvereenein oli nuori liettualaissopraano Vida Mikneviciute Krysotemiksenä; samanaikaisesti nuorekkaan heleä, mutta huipennuksissa upeasti orkesterin pauhun kevyesti ylittävä ääni. Täydellinen Krysotemis ja Mikneviciute saikin oikeutetusti illan suurimman huutomyrskyn. Ja on se maailma pieni. Kun tarkistin hänen nimen kirjoitusasuaan, tajusinkin, että olen kuullut häntä vuosia sitten Mikkelin Musiikkijuhlilla Mahlerin neljännen sinfonian solistina Mariinskin ja Valeri Gergijevin kanssa, ja peräti jutellut hänen kanssaan Mikkelin Urheilupuistossa musiikkijuhlien jalkapallo-ottelun yhteydessä.

Miehet ovat Elektrassa aikamoisia statisteja, kuten itse asiassa Straussin oopperoissa yleensä. Ainakin äänellisesti parempaa Orestesia kuin René Pape saa hakea. Stephan Rügamer taas teki varsin valjun vaikutelman lyhyessä esiintymisessään Aigistosina; onhan rooli siinä mielessä epäkiitollinen, että vain viiden minuutin esiintymisen jälkeen tulee veitsestä.

Mutta illan todelliset sankarit olivat Barenboim ja Berliinin valtionoopperan orkesteri. Elektra lukeutuu niihin teoksiin, joka on tällä pitkäaikaisella duolla vahvasti verissä, onhan heillä teoksen levytyskin olemassa 20 vuoden takaa. Mitään rutinoitumisen merkkejä ei kuitenkaan kuultu koko iltana. Kokonaisuudessaan soitossa oli upeaa ilmavuutta, jossa orkesterimontusta nouseva pauhu nostaa katsojankin ilmaan eikä hyökkää päälle. Huikaisevien orkesteritehojen ohella sai kuulla myös ilmeikästä fraseerausta ja hienoa yksityiskohtien poimintaa Straussin valtaisasta orkesteritekstuurista.

Jos ei nyt ihan kaikista upein kuulemani Elektra, niin ihan mukava endorfiinituulahdus siitä silti seurasi. Ainut ongelma tällaisten massiivisten teosten kuulemisessa on se, että seuraavana yönä unet tuppaavat jäädä lyhyeen. Jylläävät ilmeisesti aivokemian sen verran sekaisin.