Esteettisyys – tuntematon lentävä esine estetiikan avaruudessa?

Uudessa, ilahduttavan vetävästi kirjoitetussa kirjassaan Estetiikan avaruus: Miten estetiikka tulisi ymmärtää 2000-luvulla? (2018) Aalto-yliopiston estetiikan professori Ossi Naukkarinen hahmottelee estetiikan nykytilaa. Hänestä tällaiselle kartoitukselle on tarvetta ennen kaikkea nyt, kun eri digitaaliset laitteet ja alustat ovat kasvattaneet aistiähkyämme räjähdysmäisesti tällä vuosituhannella ja uudet digitaaliset tutkimusmenetelmät antavat mahdollisuuden niin estetiikan tutkimuskentän uudenlaisille kartoitustavoille kuin päästä käsiksi ns. big dataan, jonka syövereistä voimme kaivaa esiin sen, minkälaisiin asioihin esimerkiksi termit ”estetiikka”, ”esteettinen” ja ”esteettisyys” yhdistyvät internetin ihmeellisessä maailmassa. Naukkarinen uskoo, että tästä universumista voi avautua estetiikalle uusia mielenkiintoisia tutkimusaiheita.

Naukkarinen nostaa mielenkiintoisen tarkastelunsa yhdeksi keskeiseksi välineeksi esteettisyyden käsitteen ja vyöryttää kirjan alussa lukijan eteen valtaisan esimerkkipatteriston tästä ilmiöstä meikkaamisesta liikuntaan, seksuaalisuudesta taiteeseen. Ne ovat kaikki esimerkkejä siitä, miten tärkeää ”esteettisyys on” meille ihmisille (21). Myöhemmin Naukkarinen määrittää esteettisyyden ”ominaisuudeksi, jota voimme asioissa havainnoida, arvioida ja myös kuvitella”, ja hänen mukaansa sen variaatioihin lukeutuvat esimerkiksi ”kauneus, rumuus, tyylikkyys”. Lopullista määritelmää esteettisyydestä Naukkarinen ei kuitenkaan pidä mahdollisena; sen variaatioita on yksinkertaisesti ”lähes loputtomasti” (45).

Naukkarinen ei tietenkään ole ainut estetiikan tutkija, joka on mennyt käsitteellisten perusasioiden äärelle. Helsingin yliopiston estetiikan professori Arto Haapala on puolestaan viimeaikaisissa julkaisuissaan pohtinut esteettisyyden sijaan esteettisen käsitettä ja erotellut sen eri lajeja. Kansainvälisistä tähdistä esteettisen käsitettä on käsitellyt muun muassa Roger Scruton. Seikkaperäisen ja hauskankin katsauksen esteettisen ja estetiikan käsitteiden eri merkityksiin niin estetiikan tutkimuksessa kuin sen ulkopuolella puolestaan tarjoaa Uppsalan yliopiston estetiikan professori emeritus Lars-Olof Åhlberg kirjansa Notions of the Aesthetic and of Aesthetics (2014) nimiesseessä.

Voi tuntua oudolta väitteeltä estetiikan dosentin suusta, mutta en oikein saa millään otetta siitä, mistä näissä esteettisyyttä ja esteettistä koskevissa filosofisissa analyyseissa on kyse ja mihin niillä tähdätään, vaikka Åhlbergin kaltainen käsitehistoriallinen tutkimus niistä on varmasti tärkeää estetiikan historian ymmärtämisen kannalta. Tai vähän toisin sanoin, minusta esteettisen eikä varsinkaan esteettisyyden käsitteen analysointia yksinkertaisesti tarvita estetiikan tutkimuksessa. Nämä käsitteet ovat kuin saippuapaloja, joista en ainakaan itse ole saanut monista yrityksistä huolimatta sen ihmeempää irti kuin että niillä on jotain tekemistä aistimisen kanssa, mistä syystä pidän myös niiden tutkimuksellista mielenkiintoisuutta ja hyödyllisyyttä sangen kyseenalaisena. Joissakin tapauksissa ne voivat myös olla ainoastaan nasevampi tapa sanoa jokin vähän kompleksisempi asia. Esimerkiksi kun newyorkilaisesteetikko Arthur Danto väittää joissakin varhaisissa teksteissään, että estetiikka tai esteettisyys (aesthetics) on merkityksetöntä taiteen olemukselle, hän tarkoittaa vain, että aivan muut seikat kuin asian esteettiset ominaisuudet tekevät siitä taidetta. Mutta ei tästä vielä seuraa, että olisi jokin esteettisen taikka esteettisyyden käsite, jota olisi mielenkiintoista ja tärkeää avata tarkemmin.

Mitä sitten tilalle? No, heti kun aletaan puhua esimerkiksi juuri esteettisistä ominaisuuksista kuten myös sellaisista asioista kuin esteettisestä arvostelmasta ja esteettisestä kokemuksesta tuntosarveni heräävät ja alan taas tuntea oloni hieman kotoisammaksi universumissa. Nyt ymmärrän mistä puhutaan. Kerrankin! Esteettisen arvostelman perusmuoto on tietenkin kaikessa raakilemaisuudessaan ”X on kaunis”. 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut englantilaisfilosofi Frank Sibley on puolestaan antanut esteettisistä ominaisuuksista varsin hyvän listan, jolla pääsee ainakin alkuun. Sibleyn mukaan esteettisiä ominaisuuksia ovat muun muassa ”eloton, seesteinen, synkkä, dynaaminen, voimakas, eloisa, herkkä, hienostunut, siro, liikuttava, lattea, sentimentaalinen ja traaginen”. Kun asialla on joku näistä ominaisuuksista, se on ainakin siinä suhteessa esteettinen. Ja sitten herää niitä tuttuja kysymyksiä, joista on taitettu peistä luoja ties miten kauan. Ovatko esteettiset ominaisuudet asioiden todellisia ominaisuuksia vai ainoastaan katsojan silmässä? Onko esteettinen arvostelma vain subjektiivinen mielipide vai voiko sillä olla yleisempää pätevyyttä? Minkälaiset seikat voivat toimia esteettisen arvostelman perusteina? Mihin perustuu esteettisen arvostelman ns. normatiivinen voima, jos sillä sellaista ylipäänsä on? Miksi en voi antaa oikeutettua arviota taideteoksista esimerkiksi New York Timesista lukemieni kritiikkien pohjalta, mutta olen ainakin lähtökohtaisesti oikeutettu antamaan sellaisen Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta saman lehden politiikan uutisia lukemalla? Miksi esteettisten arvostelmien tiedollinen sisältö ei siis periydy samalla tavalla kuin monen muun arvostelman? Näiden kysymysten kiinnostavuudesta ja keskeisyydestä estetiikalle voi olla oikeutetusti montaa mieltä, mutta sentään ne ovat selkeitä kysymyksiä – vaikka tuo viimeinen ei ehkä ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla muotoiltukaan.

Esteettinen kokemus ei ehkä ole aivan yhtä selvä tapaus. Moni filosofi on nimittäin pitänyt esteettistä kokemusta turhan subjektiivisena, ainoastaan ihmisen sisäiseen maailmaan sijoittuvana tapahtumasarjana, johon on mahdotonta päästä käsiksi. Silti esteettisestä kokemuksesta löytyy kosolti pätevää tutkimusta. Niin sanotulle fenomenologiselle estetiikalle aihe on aivan keskeinen, ja sen piirissä siitä ovat kirjoittaneet seikkaperäisesti niin ranskalaisfilosofi Mikel Dufrenne kuin hiljattain hienon väitöskirjan aiheesta Helsingin yliopistossa tehnyt Harri Mäcklin. Itse puolestani peesaan aika lailla amerikkalaisfilosofi John Deweyä, jonka mukaan esteettinen kokemus on yhtenäinen kokemuksellinen kokonaisuus, kuten hyvän keskustelun ryydittämä illallinen, jota luonnehtivat muun muassa seuraavat piirteet: asteittainen kehittyminen, intensiivisyys, tietynasteisen, mutta ei ylitsepääsemättömän vastustuksen (resistance) tunne, rytmisyys, sisäinen liikevoima ja lopussa tapahtuva purkautuminen tai täydellistyminen (fulfillment). Tai kuten Dewey niin runollisesti itse sanoo: ”Jostakin kokemuksesta tulee esteettistä, kun vastarinta ja jännitteet, kiihokkeet, nuo itsessään vain sivuraiteille vievät houkutukset, kääntyvätkin liikkeeksi, joka johtaa kohti sisäänsä sulkevaa ja täydellistävää päätöstä.” (Taide kokemuksena, suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori, 74.) Tai kuten maestro Valeri Gergijev opastaa oheisessa YouTube-pätkässä nuorempaa kollegaansa mestarikurssilla rakentamaan Aleksander Scriabinin Hurmion runoelman yhtä huipennusta: ”You build, you build, you build, then you stand on it (?!) and PAAAAA!!!.......... On top of the world!” Siinä esteettisen kokemuksen huippumuodon rakenne kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nykyisistä estetiikan tutkijoista esimerkiksi joku Noël Carroll olisi eri mieltä. Hänelle kokemuksen esteettisyys selittyy kokemuksen kohteen pohjalta. Mitään sisäistä liikevoimaa, intensiteettiä ja täydellistymisen tunnetta ei tarvita. Riittää, että kokemuksen sisältönä ovat taideteoksen esteettisesti relevantit piirteet, kuten esimerkiksi ne palaset, joista Hurmion runoelman huipennukset kasvavat. Itse en ole taas valmis luopumaan Carrollin tavoin siitä oletuksesta, että esteettinen kokemus selvästi tuntuu joltakin, jos ei nyt välttämättä ihan PAAAAlta kaikissa tapauksissa. Carroll osoittaa aivan aitoja ongelmia tässä oletuksessa, mutta nähdäkseni ne eivät ole ylitsepääsemättömiä. Carrollin oman kannan keskeinen ongelma on taas se, että se ei pysty selittämään sitä, miksi olemme valmiit käyttämään joskus paljonkin aikaa, vaivaa ja jopa rahaa esteettisten kokemusten tähden - terv. nimimerkki "Ensi viikonloppuna oopperaa Berliinissä". Esteettisestä kokemuksesta olisikin tarkoitus vielä kevään aikana kirjoittaa artikkeli. Mutta niin tai näin, jälleen pöytä on täynnä mielenkiintoisen keskustelun aineksia enkä usko, että esteettisyyden analyysi tuo siihen mitään kastikelusikkaa kummempaa lisää.

Mutta ehkä ”esteettisyys” ja ”esteettinen” ovatkin jotain kaikkien yllä lueteltujen asioiden taustalla olevaa? Esteettisyys on asia taikka käsite, joka kerää esteettiset arvostelmat, esteettiset ominaisuudet ja esteettisen kokemuksen ikään kuin saman perheen jäseniksi hieman Platonin ideoiden tapaan. Nämä asiat ovat esteettisiä, koska ne ovat osallisia esteettisyyden ideasta taikka yleiskäsitteestä. Mutta mielestäni tämä oletus on aivan turha. En ymmärrä, miten esteettisyydestä voidaan puhua ikään kuin tyhjiössä, ilman että sitä kytketään esimerkiksi jonkinlaiseen arvostelmaan, ominaisuuteen tai kokemukseen. Analyyttinen esteetikko Peter Kivy esimerkiksi puolustaa kirjassaan Once-Told Tales. An Essay in Literary Aesthetics (2011) käsitystä romaanista ”ei-esteettisenä taiteena” (non-aesthetic art). Mutta hän juuri kvalifioi selvästi, mitä tarkoittaa ”ei-esteettisellä” tässä yhteydessä: vain harvalla romaanilla on esteettisiä ominaisuuksia jossakin merkittävässä mielessä – näin hän tosiaan väittää! – eikä romaanin lukemiseen liity kuin harvoin sellaisia kokemuksia, joita Kivy olisi valmis nimittämään esteettisiksi. Esteettiset ominaisuudet ja esteettisen kokemuksen Kivy sattumoisin ymmärtää pitkälti Sibleyn ja Carrollin johdattamalla tavalla. Kivyn kirjallisuusestetiikan tapauksessa tilanne on siis hyvin samanlainen kuin Danton kohdalla yllä: ”ei-esteettisen” käytöllä vain kiteytetään vähän kompleksisempi idea. Molemmissa tapauksissa esteettisen käsitteessä on kuitenkin yhtä paljon mielenkiintoista analysoitavaa kuin esimerkiksi poikamiehen käsitteessä.

Omiin korviini sekä esteettisyyden että esteettisen käsitteet ovat alkaneet yhä enemmän kuulostaa sellaisilta asioilta, joita yksi 1900-luvun tärkeimmistä analyyttisistä filosofeista ja poikamiehen käsitteen kuuluisa analysoija Willard van Orman Quine kuvasi ”ontologisiksi slummeiksi”, jonne estetiikan dosentti Risto Pitkänen on jo kipannut sellaiset termit kuin ”tekijyys” ja ”taiteilijuus”. Sinne perään vaan minun puolestani! Niin kummalta kuin se voi kuulostaa, esteettisiä ominaisuuksia, esteettisiä arvostelmia ja esteettistä kokemusta voi tutkia ottamatta mitään kantaa siihen, mitä esteettisyys on. Se, miten nämä liittyvät yhteen, muodostaakin sitten oman kysymyksensä. Mutta siihenkään ei ”esteettisyyttä” tarvita.

”Esteettisyyden” ja ”esteettisen” erilaisten arkisten käyttötapojen läpikäynti voi olla hauska tapa aloittaa esimerkiksi estetiikan peruskurssi, mutta sen ihmeemmin en kyllä jäisi niitä hinkkaamaan. Saa nähdä minkälainen hiljaisuus laskeutuu luentosaliin, kun pääsen näyttämään opiskelijoille Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta poimimani tekstipätkän, jossa Sergei ja Julia Skripalin myrkyttäneitä, pelkiksi Salisburyn katedraalia ihastelemaan tulleiksi turisteiksi itseään väittäneitä venäläisagentteja kutsutaan ”estetiikkaan” mieltyneiksi urheiluravinnekauppiaiksi (HS, 15.9.2018, A5). Samanlaisia viattoman harmittomia ”estetiikka”-sanan ja sen muun kielisten vastineiden käyttöjä on media ja internet pullollaan – sattumoisin saman päivän Hesarin viereisellä sivulla käsitellään koirien rodunjalostuksen ongelmia otsikolla ”Rodunjalostusta estetiikka edellä” (HS, 15.9.2018, A4) – ja niitä käsittelee hauskasti myös Åhlberg. Tästä syystä suhtaudun suuresta Yoda-meemi ja GIF-innostuksestani huolimatta myös varsin skeptisesti siihen, että big datasta nousisi esiin sen merkittävämpiä tutkimusaiheita estetiikalle. Mutta sen aika näyttää.