Osattomuuden tunne vaanii apurahatutkijaa

Oheisen kirjoituksen taustalla ovat Acatiimin 1/2019 numeron hyvät pohdinnat apurahatutkijan työstä ja tutkijan neliportaisesta urapolusta laajemmin. Alun perin ajatuksissa oli tarjota kirjoitusta lehden sivuille jatkamaan tätä keskustelua, mutta se alkoi tuntua hyvin loogiselta lisältä tähän blogiin. Tekstin mielipidekirjoituksellinen muoto kuitenkin selittyy tällä taustalla.

Osattomuuden tunne vaanii apurahatutkijaa

Acatiimin viime numeroissa on käyty apurahatutkijan asemasta hyvää keskustelua, jota on syytä jatkaa. Nykytilanteessa on nimittäin piirteitä, jotka aiheuttavat helposti apurahalla työskentelevälle tutkijalle mielipahaa, turhautumista taikka suoranaista osattomuuden tunnetta, millä voi olla kauaskantoiset seuraukset niin yksittäiselle tutkijalle kuin suomalaiselle tieteelle laajemmin. Hyvä uutinen on se, että tarvittavat muutokset eivät kaikissa tapauksissa vaadi edes rahaa, vaan pelkällä asennemuutoksella yliopistojen taholta päästäisiin jo pitkälle. Oikeiden muutosten löytäminen kuitenkin edellyttää mahdollisimman laajaa kuvaa siitä, miten apurahatutkijat kokevat tilanteensa. Tässä välähdys omaani.

Viiden vuoden ja kolmen eri määräaikaisen palkallisen tutkijapaikan jälkeen työskentelen tällä hetkellä kolmatta vuotta apurahalla. Apurahavuosina tutkimustoimintani on ottanut aimo harppauksen eteenpäin, mikä näkyy muun muassa huomattavasti vahvistuneena julkaisuluettelonani, eikä loppua näy. Kun urani on tutkimuksellisesti edennyt vahvan lineaarisesti, yliopiston uraportailla olen kuitenkin mennyt periaatteessa taaksepäin eikä seuraavasta askelmasta ole mitään varmuutta. Olo on ajoittain varsin kummallinen. Miten voi edetä samanaikaisesti sekä eteen- että taaksepäin niin kuin se Spede Pasasen keksimä auto? Tai pikemminkin olo on kuin kunnianhimoisella formulakuskilla, jolle on annettu resina alle.

Varmasti kaikkien apurahatutkijoiden tavoin olen erittäin kiitollinen tutkimustani rahoittavalle säätiölle mahdollisuudesta keskittyä asiaan, jossa pystyn panemaan koko äly-, mielikuvitus- ja kokemuskapasiteettini peliin. Mutta myös yliopistojen olisi hyvä vielä vahvemmin huomata se voimavara, joka sisältyy siihen paloon, jolla usea apurahatutkija tutkimustaan tekee. Tilanteen parantamisessa ei ole kyse ensisijaisesti edes rahasta, vaan siitä, että yliopistot saisivat apurahatutkijan tuntemaan itsensä tärkeäksi osaksi yliopiston kokonaisuutta, vaikka heidän uransa askelmerkit eivät löytäisikään helposti paikkaa yliopiston urapolulta. Tutkimuksen tasohan ei sinällään erota apurahatutkijaa muusta tutkijajoukosta.

On tietenkin hetkiä jolloin apurahatutkijan elämään liittyvästä vapaudesta suorastaan nauttii, mutta pidemmän päälle mieleen ei voi olla hiipimättä ajatus, mihin uurastuksen on tarkoitus johtaa ja koetaanko se osaksi jotain suurempaa merkityksellistä kokonaisuutta. Nykytilanne voi johtaa myös varsin hullunkurisiinkin tilanteisiin. Kun minulta pyydettiin hiljattain alani tutkimuksenarviointiin kahta julkaisuani, vieläpä osaksi alani jonkinlaisia kärkijulkaisuja, oloni oli osittain myös hieman hämmentynyt, koska en tuntenut olevani kovin kiinteä osa sitä kokonaisuutta, jota tutkimuksenarviointi koski.

Yliopistojen johtohenkilökunnalle näyttää tulleen tavaksi – ja täysin aiheesta – kiittää varsinkin suurempien säätiöiden myöntöpäätösten yhteydessä sosiaalisessa mediassa säätiöitä tuesta, ja usein he samalla muistuttavat siitä, miten tärkeää säätiörahoitus on yliopistojen tutkimustoiminnalle. Mutta näistä kiitoksista tuntuu unohtuvan koko rahoituskuvion toinen puoli, nimittäin apurahan saanut tutkija, joka voi tehdä tutkimusta suhteellisen irrallaan yliopistosta, usein jopa vailla yliopiston tarjoamaa tietokoneellista työpistettä, ja joka on usein hakenut saamaansa rahoitustakin varsin itsenäisesti. Mutta silti rahoituksen turvin tehdyt julkaisut kartuttavat yliopistojen julkaisurekistereitä. Ei ihme, että apurahatutkijan työtä voivat nykyisellään värittää vahvatkin osattomuuden tuntemukset.

Apurahalla työskentelevä tutkija ei tietenkään saa laistaa kaikkeen tieteelliseen toimintaan kuuluvasta vuorovaikutuksesta ja kontaktien ylläpidosta. Osattomuuden kokemukset voivat osittain hyvin olla omaa tekoakin. Mutta on hyvä huomioida, että varsinkin vailla vakituista työpistettä olevalla apurahatutkijalla on huomattavasti vaikeampi pitää tiivistä yhteyttä lähikollegoihinsa kuin esimerkiksi yliopiston henkilökuntaan kuuluvilla tutkijoilla.

Suhtautuminen apurahalla tehtävään tutkimukseen vaihtelee toki varmasti paljon yliopistojen, tiedekuntien ja laitosten välillä ja eri apurahatutkijat saattavat kaivata tutkimuspaikoiltaan eri asioita; osa ehkä yksinkertaisesti nauttii vapaudestaan. Mutta tuskin apurahatutkijan kasvanut tunne oman työnsä tärkeydestä, osallisuudesta johonkin suurempaan voi mitään muuta kuin vahvistaa koko yliopistoyhteisöä. Kerrankin asia, joka ei todellakaan ole keneltäkään pois.

Kalle Puolakka

Estetiikan dosentti, Helsingin yliopisto

Tutkija Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa projektissa Estetiikan tiedollinen merkitys