Konferenssielämää I: Dubrovnik

Kiva nähdä myös muita variaatioita kuin se ainainen "Poulakka"

On tullut taas se aika vuodesta, kun akateemikot etsiytyvät kotiyliopistoistaan maailmalle konferensseihin. Minulla on ollut jo pitkään halu osallistua huhtikuisin Dubrovnikissa järjestettävään oman alani konferenssiin, josta olen kuullut paljon hyvää. Suht pienimuotoisen konferenssin ilmapiiriä on kuvattu erittäin lämminhenkiseksi. Konferenssin seesteiseen ilmapiiriin tuo oman lisänsä kolmetuntiset lounastauot, joiden aikana voi muun muassa käyskennellä turistien seassa Dubrovnikin komeassa vanhassa kaupungissa tai ihailla kaupungista avautuvia maisemia Välimerelle. Puitteet ovat todellakin kohdallaan hyville keskusteluille ja kollegoihin tutustumiselle. Ilmapiiriin tietenkin vaikuttaa paljon se, minkälainen porukka vuosittain konferenssiin kerääntyy; ainahan konferensseihin tuntuu ainakin yksi sekopää eksyvän.

Aiempina vuosina Euroopan Estetiikan Seuran hallinnolliset johtotehtävät ovat olleet kohdallani kuumimmillaan juuri Dubrovnikin konferenssin aikoihin, mistä syystä en ole vain löytänyt aikaa sellaisen esitelmän teolle, jonka voisin tapahtumassa pitää edes jonkinasteista ylpeyttä tuntien. Tänä vuonna tällaisia esteitä ei enää ollut, joten päätin vihdoin tarttua tuumasta toimeen. Ja onneksi tartuin! Konferenssi oli nimittäin yksi ehdottomasti onnistuneimpia kaikilla mittareilla; mielenkiintoisia esitelmiä, hyviä keskusteluja niin esitelmien jälkeen kuin niiden ulkopuolella, kuulumisten vaihtamista jo tuttujen kollegoiden kanssa sekä uusiin tutustumista. Ja mikä parasta: yhdessä esitelmässä viitattiin yhteen artikkeliini. On se vain outoa nähdä oma nimi myös muissa power point -esityksissä kuin vain omassa.

Well-said!!

Kyseessä on jo kahdeksas Dubrovnikissa järjestetty taidefilosofian tapaaminen. Konferenssisarjan alullepanija ja vastuujärjestäjä on walesilainen filosofi David Davies Montrealissa sijaitsevasta McGill yliopistosta, jota yhdessä Simpsonsin jaksossa kutsutaan Kanadan Harvardiksi. Davies onkin tapahtuman sielu. Hän on aivan uskomattoman eloisa ja mukava persoona, mutta samalla partaveitsen terävä. Hänen tapansa kommentoida esitelmiä pitäisi purkittaa ja suihkuttaa kaikkiin väitöskirjanohjaajiin. Daviesillä on uskomaton kyky pureutua esitelmien relevantteihin kohtiin ja esittää niihin rakentavaa kritiikkiä juuri oikeanlaisella sävyllä. Kommentteja, joista todella oppii, jos on halukas oppimaan. Koen oppineeni argumentaatiosta ja käsityksen muodostamisesta valtavasti pelkästään kuuntelemalla muutaman päivän aikana Daviesin esitelmiin esittämiä kommentteja. Ja tuntuivat ne korvat olevan höröllä muillakin aina näissä tilanteissa.

Oma kaunokirjallisuuden tiedollista arvoa käsittelevä esitelmäni ”An Epistemology of Literature Built on Trust and Growth” merkitsi ensi askeltani uudelle tutkimusalueelle. Kyseessä on yksi estetiikan peruskysymyksiä, josta jo Platon ja Aristoteles kiistelivät 2400 vuotta sitten – ja ilmeisesti siitä oli väännetty kättä jo ennen heitä, koska Platon sanoo Valtio-dialogissaan kiistan runouden ja filosofian välillä olevan jo ”vanhaa perua”. Varsinkin Platonille kysymys oli myös vahvasti kasvatuksellinen; kummalla, filosofialla vai runoudella, tuli olla etusija kasvatuksessa? Toisin kuin oppilaansa Aristoteles, Platon ei pitänyt runoutta pelkästään tiedollisesti merkityksettömänä vaan jopa arveluttavana asiana; runous johti ihmistä jopa pois sellaisesta rationaalisesta pohdinnasta, jota Platon piti ideaalina. 

Nykyisin kysymys on tapana muotoilla ns. antikognitivistien ja kognitivistien välisenä kiistana. Positioiden muotoiluista on vaikka minkälaisia variaatioita, mutta karkeasti ottaen antikognitivistien mukaan kaunokirjallisuudella ei ole mitään mielenkiintoista annettavaa tiedolliseen avaruuteemme – tai maltillisemman mukaan, tieto ei ole mitenkään keskeinen kirjallinen arvo – kun taas kognitivistien mielestä on. Esitelmäni oli eräänlainen läpileikkaus käynnisteillä olevasta tutkimusprojektistani, jossa yritän puolustaa kognitivistista näkemystä ”kasvun” ja ”luottamuksen” käsitteiden pohjalta. Edellinen on peräisin John Deweyn filosofiasta ja jälkimmäinen ns. sosiaalisesta tietoteoriasta, jossa tarkastellaan toisenkäden tiedon oikeutusta. Mikä oikeuttaa minut muodostamaan käsityksiä esimerkiksi aamun Hesaria lukemalla?

Yksi kognitivistien haaste on muotoilla tarpeeksi vahva näkemys siitä, mitä tiedollisesti merkityksellistä kaunokirjallisuus voi antaa. Tehtävän tekee haastavaksi se, että siinä tuntuisi olevan kyse jostain muusta kuin yksiselitteiseen väitelauseen muotoon pakatusta tiedosta ”x on y”, mutta samalla tiedollinen sisältö ei kuitenkaan saisi olla ihan pelkkää höttöä. Kognitivistit ovat ehdottaneet kaunokirjallisuuden sisällöksi ihmiskokemuksen eri ulottuvuuksien paljastamisen ja horisonttien laajentamisen kaltaisia asioita. Antikognitivisteille tällainen puhe tuntuu taas varsin tyhjältä eikä ansaitse tulla kutsutuksi tiedoksi. Oma hypoteesini on, että Deweyn kasvun käsitteen pohjalta on mahdollista muotoilla sellainen käsitys kaunokirjallisuuden tiedollisesta arvosta, joka kykenee suunnistamaan tässä hetteikössä aiempia kognitivistisia näkemyksiä paremmin.

Luottamuksen käsite taas liittyy kysymykseen kaunokirjallisen tiedon oikeutuksesta; tietohan on nimenomaan oikeutettu tosi uskomus. Ilman uskottavaa vastausta oikeutuskysymykseen, kaunokirjallisuuden sisältöä ei oikein voi kutsua tiedoksi. Viime aikoina monet filosofit ovat tarkastelleet luottamuksen merkitystä uskomusten muodostuksessa. Voiko luottamus oikeuttaa minut muodostamaan toisenkäden uskomuksia? Ja jos voi, niin miksi? Kaunokirjallisen teoksen tiedollisen ulottuvuuden oikeutusta ei ole ainakaan kovin seikkaperäisesti tarkasteltu tästä näkökulmasta ja itsekin olen aika alkutekijöissä pohdinnassa. Jonkinlaista perää tässä tutkimuslinjassa kuitenkin tuntuisi olevan; jos luottamuksella ei ole minkäänlaista ns. epistemologista voimaa – eli jos luottamus ei kykene antamaan minkäänlaisia perusteita uskomuksillemme – merkittävä osa tiedollista elämäämme tuntuisi itse asiassa olevan varsin heikoissa kantimissa. Luottamuksella on kuitenkin niin keskeinen rooli uskomusten muodostuksessa kuin elämässä pärjäämisessä muutenkin.

Tähän teemaan olisi tarkoitus pureutua tarkemmin seuraavassa konferenssiesitelmässäni Varsovassa kesäkuussa. Silloin ei enää anneta vain läpileikkauksia vaan pelkästään tiukkoja argumentteja. Ja ehkä sinne se sekopääkin ilmaantuu.