Oopperaa ja maailmanpolitiikkaa Kööpenhaminassa: John Adamsin Nixon Kiinassa

Ooppera on korostetun hidas taidemuoto. Oopperan säveltäminen voi kestää säveltäjältä helposti useita vuosia eikä itse kantaesitysproduktion kokoonpaneminen lavasteineen, ohjauksineen, harjoituksineen ja muine valmisteluineen käy aivan kädenkäänteessä. Kaikista taidemuodoista juuri ooppera tuntuisikin soveltuvan heikoiten päivänpoliittisten aiheiden käsittelyyn. Varsinkin nykyisessä maailmassa, jossa ainoaa pysyvää tuntuu olevan muutos ja äkilliset käänteet, poliittiseen aiheeseen tarttuva ooppera ehtisi hyvin todennäköisesti vanhentua moneen kertaan ennen päivänvalon näkemistään. Ei ihme, että oopperasäveltäjät ovat tupanneet käsittelemään ihmiselämän ikuisuuskysymyksiä, kuten rakkautta, vihaa, kostoa ja ahneutta.

Ainakin yksi merkittävä poikkeus tähän sääntöön on: amerikkalaissäveltäjä John Adams. Vaikka hänen oopperansa eivät aivan päivänpoliittisiin aiheisiin tartukaan, ne kuitenkin käsittelevät varsin suoraan lähihistorian tärkeitä poliittisia tai ainakin poliittisesti latautuneita aiheita terrori-iskuista (Klinghofferin kuolema) atomipommin kehittämiseen (Dr. Atomic). Varmasti kuuluisin näistä teoksista on hänen ensimmäinen oopperansa Nixon Kiinassa (1987), joka käsittelee Yhdysvaltojen presidenttinä vuosina 1969–1973 toimineen Richard Nixonin seitsemän päivän vierailua Kiinan kansantasavaltaan vuonna 1972. Vierailu päätti 25 vuoden mittaisen diplomaattisen jääkauden maiden välillä. Matka oli myös osa Yhdysvaltojen Vietnamin strategiaa. Nixon toivoi, että suhteiden liennytys Kiinan kanssa asettaisi painetta kommunistista Pohjois-Vietnamia kohtaan, jonka kanssa Yhdysvallat oli käymässä surullisen kuuluisaa sotaa Etelä-Vietnamin rinnalla matkan aikoihin.

Kuva: Camilla Winther

Yksi hätkähdyttävä piirre Adamsin oopperassa on tietenkin se, että se tuo oopperalavalle hahmoja, jotka olivat 1980-luvun lopun yleisölle hyvin tuttuja tosielämästä. Samaa ei voida sanoa esimerkiksi Wagnerin, Verdin, Puccinin ja monien muiden keskeisten oopperasäveltäjien hahmogallerioista. Useat Adamsin oopperan keskeisistä henkilöistä, kuten Nixon itse, olivat myös vielä elossa Nixonin ensi-illan aikoihin – Nixon ei muuten koskaan nähnyt Adamsin oopperaa. Ottaen huomioon, että oopperayleisölle tuntuu edelleen olevan vaikeuksia sulattaa modernia tai arkista puvustusta, Nixon oli valmistumishetkellään aikamoinen tapaus oopperamaailmassa. Nixonin Kiinan matkasta myös uutisoitiin laajalti yhdysvaltalaismediassa, ja matkalta välitettiin päivittäin uutiskuvaa suoraan yhdysvaltalaisten koteihin. Nixon laulaakin intoutuneesti matkansa kotimaisesta mediahuomiosta oopperan ensimmäisessä aariassa ”News has a kind of mystery”. Ei ihme, että oopperaa on pilkallisesti kutsuttu ”CNN-oopperaksi”.

Alun perin idean Nixonia käsittelevästä oopperasta keksi kulttiohjaaja Peter Sellars, joka ehdotti aihetta Adamsille. Säveltäjä oli kuitenkin aluksi vastahakoinen tarttumaan toimeen, muun muassa siitä syystä, että piti Nixonia varsin vastenmielisenä hahmona. Adams kuitenkin alkoi nähdä Nixonin Kiinan matkassa mielenkiintoisia myyttisiä aineksia, mikä sai hänet taipumaan Sellarsin ehdotukseen. Oopperan libretistiksi Sellars ehdotti yhdysvaltalaisrunoilija Alice Goodmania. Nixonin jälkeen kolmikon yhteistyö jatkui myös muiden Adamsin näyttämöteosten kohdalla.

Alusta alkaen koko kolmikolle oli selvää, että Nixonista ei tulisi missään nimessä satiiria, vaikka Nixonin hahmo olisi helposti taipunut sellaiseen. Oopperan oli tarkoitus suunnata katse sen keskeisiin hahmoihin historiallisen tapahtuman takana. Nixon rakentuukin vahvasti kuuden henkilön ympärille, amerikkalaisdelegaatiosta Nixonin lisäksi tämän vaimoon Pat Nixoniin ja Nixonin silloiseen ulkopoliittiseen avustajaan ja myöhempään Yhdysvaltain ulkopolitiikan voimahahmoon Henry Kissingeriin. Isäntien puolelta keskiössä taas ovat Mao Zedong ja hänen vaimonsa Jiang Ging sekä pääministeri Zhou Enlai, jonka upean tunnelmallinen Pekingin yössä laulama aaria ”I am old and I cannot sleep” päättää oopperan.

Adams itse kertoo suhteensa Nixoniin muuttuneen oopperan säveltämisen myötä lähes täysin. Sitä ennen hän oli monien muiden tavoin pitänyt Nixonia jonkinasteisena yksinkertaisena luihuna, jonka hämäräperäisyys huipentui vuosien 1972–74 Watergate-skandaaliin. Adams kuitenkin hämmästeli sitä, kuinka sävykäs ja älykäs hahmo Nixonista lopulta paljastui tämän julkikuvan takaa. Oopperassa Nixon onkin melankolinen, lähes traaginen hahmo, joka pohdiskelee hyvin hienovaraisesti menneisyyttään ja on selvästi täysin tehtäviensä tasalla. Myös oma Nixon-kuvani on saanut uusia sävyjä Nixoniin perehtymisen myötä. Nixonin Nixon on todellakin kaukana siitä karikatyyristä, joka esimerkiksi esiintyy monissa Simpsonsien jaksoissa.

Vaikka kulttuurisilla eroilla ei Nixonissa mitenkään mässäillä, vierailun osapuolten välillä vallitseva valtava kuilu kyllä korostuu. Ooppera alkaa työläiskuoron kurinalaisella ja tummalla numerolla ”The People are the heroes now”. Vähitellen musiikki muuttaa sävyään. Orkesterista alkaa purkautua valtaisia pumppaavia, syntetisaattorin vahvistamia rockmaisia riffejä ja villin intensiivisiä vaskisointuja. Tämän pariminuuttisen orkesteri-ilottelun eräänlaiseksi hännäksi Adams on liittänyt vielä pienen hauskan muistuman Yhdysvaltain kansallislaulusta: Nixonin lentokone The Spirit of 76 on laskeutunut Pekingin kentälle – käsittääkseni ensi-iltayleisö alkoi aplodeerata tässä kohdassa hurjasti. Olen nyt nähnyt Nixonin kahdesti ja Nixonin koneen laskeutuminen on kyllä todella makea kohta.

Kuva: Camilla Winther

Mitään suurta, tapahtumarikasta tarinaa oopperassa ei ole, vaan ote on hyvin intiimi. Libretto on myös varsin aforistinen. Kiinalaistyöläisten kuoron jälkeen varsinaiset tapahtumat alkavat Pekingin lentokentältä, jossa isännät ovat odottamassa Nixonin koneen laskeutumista. Ottaessaan vastaan isäntien tervehdykset Nixon on täynnä innostuneisuutta tapahtuman merkityksestä. Amerikkalaisten suuret odotukset kuitenkin kokevat jonkinasteisen kolauksen kun heidän lentokenttäkohtauksen jälkeiset keskustelunsa Maon kanssa etenevät hyvin tahmeasti tämän kryptisestä filosofoinnista johtuen. Ensimmäinen näytös päättyy suuriin puheiden ryydittämiin illallisiin. Omassa puheessaan Nixon valaa edelleen uskoa tapahtuman merkittävyyteen: ”Maailma katselee ja kuuntelee. Meidän on tartuttava hetkeen.” Ja muu illallisväki vastaa: ”Cheers!”. Kilistelyjen tuoksinnassa Nixon myöntää olleensa väärässä Kiinan suhteen; ”I opposed China. I was wrong!”

Toinen näytös on omistettu vierailun oheisohjelmalle, ja sen keskushenkilönä on Nixonin vaimo. Pat Nixon on oopperassa hyvin sympaattinen hahmo ja huokuu hyväntahtoista, mutta ei missään nimessä naiivia isänmaallisuutta. Amerikan delegaatio saa katsottavakseen Maon vaimon Jiang Gingin tekemän propagandistisen baletin, jonka väkivaltaisuus järkyttää varsinkin Patia. Jiang ärtyy siitä, että Nixonit eivät näytä käsittäneen baletin vallankumouksellista sisältöä ja ottaa näytöksen lopuksi näyttämön haltuunsa uhmakkaalla aariallaan ”I am the wife of Mao Tse-Tung”.

Viimeisen, kolmannen näytöksen aluksi varsin nuutunut kuusikko on kokoontunut viimeistä kertaa yhteen. Nixon on turhautunut siitä, että hänen on ollut niin vaikeaa saada viestiään perille isännille. Vähitellen kuusikko vetäytyy omiin residensseihinsä. Loppu onkin omistettu kokonaan hahmojen sisäiselle maailmalle. Pat muistelee Richardin hänelle sotaväestä lähettämiä kirjeitä; Richard käy läpi sotakokemuksiaan; Mao ja Jiang vaihtavat ajatuksia vallankumouksesta ja Mao jatkaa kryptisellä linjallaan. Unettomuudesta kärsivä pääministeri Zhou vaipuu joukkiosta melankolisimpiin ajatuksiin ja tuntuu vakavasti epäilevän kaikkien edesottamustensa mielekkyyttä. Tunnelma on suhteellisen surrealistinen. Näissä tunnelmissa ooppera hiljalleen päättyy.

Musiikillisesti Nixon sijoittuu Adamsin varhaisvaiheeseen, jolloin hän vielä jatkoi varsin vahvasti Philip Glassin kaltaisten minimalistien jalanjäljissä. Varsinkin hieman tapahtumarikkaampia kohtauksia säestää minimalismille tyypillinen orkesterin jatkuva rytminen tikitys, ajoittain peräti hakkaaminen ja saman musiikillisen kuvion hypnoottinen toisto. Pohdiskelevammissa ja yksityisemmissä kohtauksissa musiikki on huomattavasti lyyrisempää ja itse asiassa ajoittain melodisesti jopa erittäin tarttuvaa. Toisaalta Adams ammentaa jo Nixonissa paljon musiikin populaareimmista tyyleistä, kuten jazzista ja bebopista, mikä myös erottaa hänet monista puhdasverisimmistä minimalisteista. Oopperan yksi ehdoton helmi on kolmannen näytöksen alun pieni kipale, jonka Maon vaimo Jiang toivoo viimeistä iltaa viettävää seuruetta viihdyttävältä orkesterilta: ”Hit it boys!” Myöhemmin tämä sävelmä löysi tiensä myös Adamsin oopperan musiikin pohjalta tekemään orkesteriteokseen Chairman Dances (1985) – jonka vasta nyt tätä kirjoittaessani huomaan valmistuneen ennen oopperan kantaesitystä.

Näkemälleni (15.5.) Tanskan kuninkaallisen oopperan Nixonin uudelle produktiolle ei voi sanoa kuin ”Gambei!” Oopperan kaikki osa-alueet henkilöohjauksesta lähtien olivat upeasti hallinnassa. Kaikki kuusi päähahmoa oli hienosti karakterisoitu. Eleet, ilmeet ja liikekieli olivat viimeistä piirtoa myöten mietittyjä. Varsinkin Maon hahmo on vaikuttava. Tässä John Fulljamesin ohjauksessa hän on täysi seinähullu, jonka hourailujen lomassa Nixonin ja Kissingerin elekieli ja toisilleen luomat katseet osuvat aivan nappiin; koko ensimmäisen näytöksen keskustelu Maon ja amerikkalaisten vieraiden välillä on suorastaan hykerryttävä.

Kuva: Camilla Winther

 

Ooppera alkaa eräänlaisesta arkistosta, jossa käydään läpi Nixonin matkan dokumentteja ennen Spirit of 76:n laskeutumista. Kuoro ei tässä tulkinnassa muodostu kiinalaistyöläisistä, vaan sen jäsenet ovat eräänlaisia matkan raportoijia. Fulljames myös liikuttaa kuoroa erinomaisesti. Historiallinen näkökulma on esityksessä muutenkin vahvasti läsnä. Näyttämölle projisoidaan alkuperäisiä uutispätkiä, kuvia ja lehtileikkeitä Nixonin vierailusta pitkin oopperaa, mikä toimii erittäin hyvin ja todella tukee näyttämötapahtumia ja antaa niille hienoa syvyyttä. Myös oopperan loppu on vaikuttava. Maot astuvat lauluosuuksiensa päätyttyä suureen laatikkoon, jonne Nixonit hetkeä myöhemmin seuraavat heitä. Pääministeri Choun viimeisen kauniin ja melankolisen aarian aikana laatikko sulkeutuu ja liikkuu näyttämön taakse arkistoon muun materiaalin joukkoon.

Kaikki pääosan esiintyjät suoriutuivat myös laulullisesti erinomaisesti Nixonin roolin laulaneen Johan Reuterin johdolla. Nuori tanskalaissopraano Sofie Elkjaer Jensen teki myös vaikutuksen Jiangin toisen näytöksen päättävässä vaikeassa, hyvin korkealla liikkuvassa ja paljon nopeita hyppäyksiä sisältävässä aariassa ”I am the wife of Mao Tse-Tung”. Alun pienien epävarmuuksien jälkeen Aleksander Verdernikov sai orkesteriin juuri oikeanlaista adamsläistä eloa ja potkua, mutta myös tuki laulajia erinomaisesti lyyrisemmissä kohdissa. Vedernikov aloitti hiljattain Tanskan kuninkaallisen oopperan ylikapellimestarina. Kuulin joitakin vuosia sitten Kööpenhaminassa myös hänen johtamansa Richard Wagnerin Lohengrinin, joka oli musiikillisesti suorastaan hämmästyttävä. Käsittääkseni Vedernikovia pyydettiin oopperan ylikapellimestariksi nimenomaan tämän Lohengrinin produktion perusteella. Vaikea kuvitella, että valintaan oltaisiin pettyneitä. Monipuolisuuttakin tuntuu löytyvän, ottaen huomioon, miten erilainen teos Lohengrin on Nixonista.