Artikkeli pienoissinfoniana. Miten artikkelini ovat syntyneet

Aluksi varoituksen sana: Tämä kirjoitus käsittelee aihetta, johon suhtaudun varsin suurella intohimolla, tieteellisen artikkelin kirjoittamista. Intohimoisesta suhteestani johtuen käytän artikkelien kirjoittamiseen myös todella paljon aikaa, ja se on niitä harvoja aiheita, joista pystyisin sopivassa seurassa puhumaan aamun pikkutunneille asti. Saatan myös suorastaan kihistä raivosta, kun käsiini sattuu löysää liirumlaariumia, jossa vain lähinnä tuupataan väitelausetta toisen perään sen tarkemmin miettimättä, mikä seuraa mistäkin ja mihin kaiken on tarkoitus johtaa. Ainakin itseni on todella vaikea lukea artikkeleita, jotka vaikuttavat lähinnä väitelausekokoelmilta. Tällaisista artikkeleista tulee se vaikutelma, että niissä ainoastaan kerätään yhteen ja raportoidaan, mitä kirjoittajalle on aiheesta sattunut päähän pälkähtämään ja sitten pannaan viimeinen piste, kun pää on tyhjä. Kysymyksenasettelu on näissä tapauksissa heikosti rakennettu, liian laaja tai sitä ei ole lainkaan.

Törmäsin kerran toiseen tieteellistä kirjoittamista käsittelevään blogitekstiin, jossa kirjoittajatyypit jaettiin hauskasti oksentelijoihin ja ahertajiin – saatan tosin muistaa jälkimmäisen termin väärin, mutta idea on varmasti sama: oksentelija suoltaa tekstin ulos nopeasti rykäyksittäin, kun taas ahertaja vie kirjoitustaan eteenpäin hartaammin. Itse taidan olla eräänlainen välimuoto näistä. Omien artikkeleideni taustalla on usein pitkä, joskus jopa vuosia kestävä hauduttelu ja hahmottelu, joita seuraa eräänlainen oksennusvaihe, jossa naputtelu ei meinaa pysyä ajatuksen perässä. Tämän jälkeen alkaakin sitten tekstin armoton hionta ja jälkien siivoaminen, missä myös journaalien arvioijat ovat omalla kohdallani kiitettävän usein olleet merkittävästi avuksi – tiedän, että näin ei ole kaikilla.

Syksyllä työpöydällä olevan elokuva-artikkelin hahmottelua

Varmasti vahvasta musiikillisesta taustastani johtuen ajattelen tieteellisen artikkelin kirjoittamistakin aika pitkälti musiikillisin käsittein. Hyvän tieteellisen artikkelin tulisi mielestäni nimittäin olla kuin pienoissinfonia – monografia onkin sitten Mahleria tai Bruckneria. Alussa annetaan kokonaisuuden perusrakennusaineet, joita sitten kehitetään myöhemmin eteenpäin ja joiden muuntelun ja kääntelyn varaan kokonaisuus rakentuu. Jossakin pitäisi siintää myös piste, johon kaikki tähtää. Sinfonian johdanto-osion tavoin artikkelin johdantoonkin tulisi yrittää pakata niin paljon energiaa, ettei artikkelia tarvitse ikään kuin käynnistää uudelleen kesken kaiken, vaan että se pitää lukijan otteessaan ensimmäisestä lauseesta viimeiseen. Keskeisessä asemassa tässä ovat ne tutut asiat eli motivointi, artikkelin merkityksen osoittaminen olemassa olevalle tutkimukselle ja oman position asemointi niin, että vastaanottajan mielenkiinto herää. Ihanteellista tietenkin olisi, että jossakin artikkelin loppupuolella olisi sitten vielä kohta, jossa tämä materiaali huipentuu ja jossa tapahtuu paljon niin kuin sinfonian huipennuksessa. Tai vetääkseni analogian täysin toiseen elämän osa-alueeseen; artikkelin alussa tulisi antaa osviittaa hyvästä kädestä, mutta kortit paljastetaan vasta myöhemmin alussa esiteltyjen palasten kehittelyn tuloksena.

Pakassani on vielä toinen musiikillinen analogia. Kapellimestari Valeri Gergijev on tunnetusti kiireinen mies. Joskus hänellä on niin kiire, että konserttiin on aikaa puoli tuntia, mutta vielä täysin vaille harjoitusta jäänyt kappale kestää tunnin. Mikä avuksi? No, tällöin Gergijev tekee niin, että hän harjoittaa orkesterin kanssa kappaleen tärkeiksi kokemiaan kohtia todella hartaasti ja pieniin yksityiskohtiin keskittyen ja pyytää harjoitusten lopuksi orkesteria soittamaan vaille harjoitusta jääneet kohdat niin, että ne sopivat yhteen harjoitettujen kohtien kanssa. Nerokasta! Näin juuri artikkelinkin kohdalla. Artikkelissakin toisissa kohdissa tapahtuu enemmän kuin toisissa, ja ne, joissa tapahtuu vähemmän, on saatava sointumaan yhteen ja pohjustamaan niitä kohtia, joissa tapahtuu enemmän. Vaikka nämä tapahtumarikkaammat kohdat vaativat suhteellisesti enemmän työstämistä, vähemmän tärkeät kohdat eivät ole mitään tyhjäkäyntiä tai viilentelyä, vaan ne ovat huippukohtien rakennusaineita. Ilman niitä huipennuksilla ei olisi sitä tehoa, joka niillä on. Näin myös sinfonioissa. Näissä tapahtumarikkaammissa kohdissa on se mielenkiintoinen piirre, että niissä pienetkin muutokset voivat olla merkitseviä. Yksi sanakin voi heilauttaa kohdan tasapainoa. Juuri tällaisia kohtia itse hion oksennusvaiheen jälkeen lähes ad infinitum. Mutta syykin on selvä; artikkelin kovempi tutkimuksellinen substanssi ja ns. beefi on nimenomaan niissä.

                                          Valeri Gergijev harjoituttaa Mariinskin Orkesteria.

                                     Vahva veikkaukseni on, että konsertin olisi pitänyt jo alkaa.

 

Puhtaan formaalilla tasolla onnistuneen artikkelin reseptihän on suhteellisen yksinkertainen. Pitää vain tuoda jotain uutta olemassa olevaan tutkimukseen. Olen joskus kuullut väitettävän, että toisten näkemysten läpikäymiselle ei kannata varata liikaa tilaa; tärkeämpää on oman näkemyksen kehittely. Tämä on mielestäni todella kumma väite. Artikkeli ei saa tietenkään olla pelkkä referaatti muiden näkemyksistä, mutta artikkelin tutkimuksellinen merkitys jää kyllä aika lailla ilmaan, ellei siinä kehitettyä näkemystä asemoida hyvin olemassa olevaan tutkimukseen. Eikä tähän riitä ainoastaan sen mainitseminen, mitä muut ovat artikkelin aiheesta sanoneet, vaan muiden näkemyksistä pitäisi puristaa esiin se oleellinen, eli pureutua heidän argumenttiensa ydinpisteisiin, rakenteeseen, taustaoletuksiin ja seurauksiin sekä syventyä niissä havaitsemiinsa puutteisiin tai miksei ansioihinkin, jos sattuu olemaan hyvä päivä. Kirjoittajan ei pidä jättää artikkelinsa merkitystä lukijan pääteltäväksi, vaan tehdä se aivan itse. Motivaatiopuoli on aivan yhtä tärkeä osa artikkelia kuin oman näkemyksen kehittelykin. Tai oikeastaan niitä ei voida erottaa toisistaan. Oman näkemyksen paikka tutkimuskentässä määrittyy suhteessa siihen mitä muut ovat sanoneet ja jos artikkelin tutkimuksellinen motivointi ontuu, artikkelista tulee ikään kuin paikaton.

On tietenkin selvää, että kaikki artikkelit eivät mahdu ylläolevaan muottiin. Mielessäni on ensisijassa jonkinlainen filosofinen artikkeli, mutta en näe mitään syytä, miksi nämä huomiot eivät pätisi ihmistieteisiin laajemminkin. Sanoisin, että ne sivuavat kaikkia artikkeleita, joissa yritetään sanoa jotain uutta ja perusteltua jostakin asiasta. Uskoakseni esiin tuomani seikat ovat myös juuri niitä asioita, jotka erottavat ainakin humanistisella puolella yliopistollisen tutkimuksen yleisestä fundeerauksesta.

Yksi syy, miksi suhtaudun tieteelliseen kirjoittamiseen niin suurella intohimolla, on se, että varsinkin humanistisissa tieteissä se on kaiken ydin, josta kaikki muu versoo. Lisäksi siinä saa panna koko kognitiivisen kapasiteettinsa peliin mielikuvituksesta loogiseen päättelyyn. Koen myös vahvasti, että omien näkemysteni parempi motivointi, perusteleminen ja paikan hakeminen olemassa olevan tutkimuksen kentässä ovat näytelleet suurta roolia siinä, mitä kehitystä tässä tutkijana onkaan tapahtunut vuosien varrella. On suorastaan hämmästyttävää, miten pienillä asioilla artikkelin substanssia saa parannettua. Joskus jopa yksi ainokainen osuva lause sopivassa kohdassa voi räjäyttää pankin. Tämä tosin edellyttää taustaksi sellaista ajatustenkehittelyä, jonka myötä yksittäinen lause voi saada tuollaisen tehon. Ja juuri kyky tällaisten ajatuskehitelmien rakentamiseen vaatii todella paljon työtä, pitkää pinnaa, ja ainakin omalla kohdallani se on vaatinut myös tuhansia litroja kahvia. Mutta tämä Sysifoksen työ on yksi tärkeä reitti mielenkiintoisempiin ja tieteellisesti vaikuttavampiin artikkeleihin.