Patriarkaalisesta miesestetiikasta ja musiikista. Uusia vivahteita keskusteluun

Kuulin Radionsinfoniaorkesterin kausisarjani avauksessa syyskuussa minulle entuudestaan tuiki tuntemattoman Louise Farrencin (1808–1875) Alkusoiton nro 2. Suorastaan valloittava pieni teos! Muistan tuolloin miettineeni, että teoshan vetää aivan hyvin vertoja Felix Mendehlssohnin (1809–1847) parhaille alkusoitoille. Mutta kun katsoo koko syksyn vellonutta keskustelua sukupuolesta ja klassisesta musiikista, niin monien mielestä taisin syyllistyä jonkinasteiseen pahaan patriarkaalisuuteen mennessäni arvioimaan naissäveltäjää miessäveltäjän valossa. Kuka haluaa heittää ensimmäisen kiven!

Sanottakoon heti alkuun, että naissäveltäjien heikon aseman niin musiikinhistoriassa kuin nykyorkestereiden ohjelmistoissa esille tuoneet tutkijat ja musiikkivaikuttajat ovat tarttuneet hyvin tärkeään asiaan ja toivottavasti musiikintutkimus voi edesauttaa orkestereiden ohjelmiston rikastamista tulevaisuudessa. Pengottavaa ja epäkohtia varmasti vielä riittää korjattavaksi asti. On tärkeää, että asiaa pidetään pinnalla. Silti nämä sinänsä tärkeät puheenvuorot sortuvat usein yksinkertaistuksiin ja hatariin yleistyksiin, mikä tuntuu tekevän analyyttisemmän keskustelun asiasta mahdottomaksi. Kunnialliset tavoitteet eivät saa sulkea silmiä näiden käsitysten teoreettisilta ja tutkimuksellisilta ongelmakohdilta.

Niin tärkeällä asialla kuin koenkin tällaisten tutkijoiden ja musiikkivaikuttajien olevan, verenpainettani on silti nostanut, ajoittain jopa suuresti, heidän useasti viljelemänsä ”patriarkaalinen miesestetiikka” ja vastaavat ilmaisut. Ajatus on siis se, että musiikinhistoria on ollut jonkinlaisen maskuliinisen esteettisen ajattelumallin läpitunkema, joka on pahimmillaan tuonut musiikinhistoriaan mukaan jopa moraalisesti arveluttavia ja rasistisia piirteitä. Patriarkaalinen musiikkiestetiikka on eräänlainen prinsiippien prinsiippi, viimekätinen syy sille, miksi musiikinhistoria on länsimaissa ymmärretty niin kuin se on ja miksi tietyt asiat on suljettu virallisen historian ulkopuolelle. Samalla myös musiikin laadusta puhuminen tulee näiden kirjoittajien mukaan mahdottomaksi, koska laadun määrittelee tuo patriarkaalinen miesestetiikka. Se ei kuitenkaan itsessään pohjaudu minkäänlaisiin argumentteihin, objektiivisiin kriteereihin tai laatuominaisuuksiin. Se on puhtaasti poliittinen ja yhteiskunnallinen rakennelma, johon ei kuulu riitasointuja eikä vaihtoehtoisten ajattelutapojen vakavasti ottamista. Se on eräänlainen etuoikeutettujen miesten hyvävelikerho, jossa kaveria ei jätetä. Mutta koska patriarkaalisen miesestetiikan perustus ei ole paljon lentohiekkaa vahvempi, niin mikään ei estä hylkäämästä sitä.

Hyvä esimerkki tällaisesta terminologiasta on musiikkitieteen dosentti Juha Torvisen tuore kirjoitus ”Klassisen musiikin pitää kohdata sortohistoriansa” (HS 19.10.2019, A5). Torvinen muun muassa kirjoittaa: ”[M]usiikin historiankirjoitus on ollut miesten määrittämää ja sivuuttanut naisten saavutukset. Siksi klassisen musiikin ’laatu’ on väistämättä patriarkaatin määrittämää (mies)laatua.” Näin vanhana relativismin tutkijana suorastaan hämmästelen sitä, miten hanakasti jotkut taiteen ja kulttuurin tutkijat tuntuvat vielä vuosi toisensa jälkeen vetoavan tämän kaltaisiin ajatuskehitelmiin, vieläpä millään tavoin vastaamatta siihen kasautuvaan kritiikkiin, jota tällaisia ns. sosiaalisen konstruktivismin muotoja vastaan on esitetty. Seuraavassa tarkastelen, minkälainen selitysarvo tällaisella patriarkaalisen miesestetiikan ja mieslaadun käsitteillä oikein on ja miten uskottavaa on, että se olisi jonkinlainen musiikinhistorian selityksien selitys. Musiikinhistoria on nimittäin täynnä ilmiöitä, joita ei voitaisi selittää, mikäli Torvisen ja muiden tutkijoiden omien näkemystensä kulmakiveksi nostama patriarkaalinen miesestetiikka olisi niin hallitseva piirre musiikinhistoriassa kuin he olettavat.

Ensimmäinen tärkeä huomio on se, että musiikinhistoria on tietenkin täynnä myös miessäveltäjiä, jotka ovat jääneet epäoikeutetusti paitsioon. Vähänkään tunnetuimmista säveltäjistä Karol Szymanowski ponnahtaa ensimmäisenä mieleen. Mutta jos musiikinhistoriaa on hallinnut ja ilmeisesti edelleenkin hallitsee jonkinlainen patriarkaalinen musiikkiestetiikka, niin miten sitten selitetään se, että Szymanowski on jäänyt muiden miessäveltäjien varjoon. Vai vallitseeko musiikinhistoriassa kaksi miesestetiikkaa ja -laatua, voittajien ja häviäjien? Mutta jos näin on, niin voisi olla hyvä vaihtaa ”patriarkaalinen miesestetiikka” johonkin toiseen vähän selitysvoimaisempaan, ehkä jopa sukupuolettomaan käsitteeseen, nykyinen käsite kun ei tuntuisi kykenevän tekemään tarpeellisia erotteluja miessäveltäjien välillä.

On myös hyvä huomata, että Szymanowski ei sävelkieleltään poikkea paljon häntä soitetumpien aikalaismiessäveltäjien, kuten Richard Straussin sävelkielestä. Eli tyylillisesti hän edustaa tuolloin vallalla ollutta patriarkaalista miesestetiikkaa, mutta silti häntä soitetaan vähemmän. Mutta miten hänen musiikkinsa kohtaama epäoikeutettu paitsio voidaan tällöin selittää pelkkään patriarkaaliseen miesestetiikkaan vetoamalla?

Kuulin eilen (18.10) Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa italialaissäveltäjä Alfredo Casellan toisen sinfonian. Casella on hyvä esimerkki edelleen tuntemattomasta miessäveltäjästä. Ohjelmalehtisen mukaan Casella vaipui unholaan, koska hänen musiikkinsa vahvoja Mahler-vaikutteita karsastettiin voimakkaasti Italiassa; myös säveltäjän fasismisympatioita ei katsottu hyvällä. Mutta jos Szymanovskin ja Casellan kohtaamat paitsiot selittävät aivan muut tekijät kuin patriarkaalinen miesestetiikka, niin eikö näin voisi olla myös joidenkin naissäveltäjien kohdalla. En todellakaan väitä, etteikö klassisen musiikin kiistämätön miesvaltaisuus olisi ajoittain jopa sortanut naissäveltäjiä ja varmasti sekä Szymanowskin että Casellan säveltäjänuran lähtökohdat olivat aikalaisnaissäveltäjiä paremmat – ymmärrän hyvin, että joissakin tapauksissa naisten oli mahdotonta edes kuvitella säveltäjänuraa –, mutta ehkä syyttävää sormea ei voi kaikissa tapauksissa suunnata siihen ihmeelliseen patriarkaaliseen miesestetiikkaan. Mielestäni jatkuva vetoaminen siihen on esimerkki hyvin löysästä ja helposta ajattelusta.

Entä miten selitetään se, että monen miessäveltäjän teos teilattiin aluksi aivan lyttyyn, mutta myöhemmin siitä on tullut osa standardiohjelmistoa. Näinhän on käynyt esimerkiksi George Bizet’n Carmenille. Muuttuiko miesestetiikka jotenkin tässä välissä niin, että Carmenista tulikin yhtäkkiä jonkinlainen mieslaadun mestariteos? Miten siis selitetään miessäveltäjien kohtaama epäoikeudenmukaisuus, joka on toki varmasti huomattavasti naissäveltäjiä lievempää - ehkä jotain Shostakovichia lukuunottamatta - jos musiikinhistorian kulkua on hallinnut patriarkaalinen miesestetiikka? Jos näin olisi, luulisi, että musiikinhistoria olisi ollut kaikille miessäveltäjille yhtä juhlaa.

Oopperan historia olisi tunnetusti täysin toisenlainen, mikäli Richard Wagner ei olisi saanut suureksi mesenaatikseen Baijerin kuningasta Ludwig II. Mutta tässäkin viimekätisenä selittävänä tekijänä tuntuisi olevan sukupuolen sijaan Ludwigin mielisairaus, joka sai hänet tekemään myös muita varsin päättömiä asioita Wagnerin jopa päättömämpien mielihalujen toteuttamisten ohella. Jälleen kerran patriarkaaliseen miesestetiikkaan vetoamisella ei tuntuisi olevan mitään selitysvoimaa – tässä yhteydessä on ehkä syytä tuoda esiin myös se, että Ludwig oli seksuaalisen vähemmistön edustaja.

Toisaalta koko Wagnerin myöhäistuotannon kantavana ideana oli suunnata ooppera pois ns. grande operasta, jonka ensisijaisena edustajana Wagner piti tunnetusti Giocomo Meyerbeeriä. Mutta tuskin Wagnerin tuotannossa ilmenevää muutoksenhalua voidaan selittää jollain puhtaasti poliittisella, mielivaltaisella miesestetiikalla. Ehkä jotain muutakin pitäisi heittää soppaan mukaan. Musiikinhistorioitsijoilla tuntuisi myös olevan tapana asettua Wagnerin puolelle tämän ja Meyerbeerin välisessä ”välienselvittelyssä”. Miten tämä seikka pystytään saattamaan yhteen sellaisen musiikinhistoriakäsityksen kanssa, jossa se nähdään jonkinlaisena kollektiivisena hyvävelikerhona, kun itse asiassa se on ollut kaikkea muuta, kuten Wagnerin lievästi sanoen kärkkäät kommentit Meyerbeeristä osoittavat.

Tämän teoreettisen vaahtoamisen jälkeen on hyvä palata vielä hetkeksi maanpinnalle. On nimittäin myös tärkeää huomata, että minkä tahansa tuntemattoman kappaleen ottamisessa konserttiohjelmaan sen säveltäjän sukupuolesta riippumatta sisältyy Suomessa varsinkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella aina omanlaisensa riski, koska on tunnettu tosiasia, että tutut kappaleet vain saavat ainakin suuremman konserttiyleisön paremmin liikkeelle. Tällöin selittävänä tekijänä ei toimi miesestetiikka, vaan yleisön maku ja orkesterin budjetti. Tuntuukin siltä, että joidenkin nykyisen keskustelun osapuolten näkemykset ovat aika etäällä orkesteritoiminnan realiteeteista ja siihen liittyvistä paineista – joista minulla ei tietenkään ole mitään kokemusta.

Lopuksi vielä positiivinen ehdotus. Ehkä miesestetiikan sijaan musiikinhistoriassa vallalla ollutta asennetta voisi kutsua ”mestariteosten estetiikaksi”, joka edelleenkin hallitsee klassista musiikkia; ihmiset haluavat kokea musiikissa suuria kuohuja. Näin esimerkiksi Sibeliuksen vähemmän hehkuttavia sinfonioita, kuten kolmatta ja kuudetta, ei ole oikein pidetty samassa arvossa kuin toista ja viidettä, varsinkin kansallisen hurmoksen suurimpina aikoina. Mutta tässäkin tuntuu olevan muutos havaittavissa. Ainakin nykykapellimestarit osoittavat aivan uudenlaista kiinnostusta Sibeliuksen kolmatta ja kuudetta sinfoniaa kohtaan, ja johtipa Susanna Mälkki aivan käsittämättömän hienon esityksen kuudennesta Helsingin kaupunginorkesterin syyskauden avauksessa. Mutta joka tapauksessa, jälleen musiikinkäytännön ongelma on saattanut olla jossain muualla kuin mieslaadun ylivallassa.

Englannissa on paljon hyviä termejä. Yksi niistä on ”sweeping”. Esimerkiksi käsitys tai teoria voi olla ”sweeping”; käsitys voi ikään kuin lakaista kaiken pois altaan tai se voi vetää pöytäliinan täydeltä pöydältä niin, että kaikki pöydällä olevat astiat särkyvät. Patriarkaalinen miesestetiikka on juuri tällainen käsitys. Kaikessa kriittisyydessään se on lähes paradoksaalisesti täysin kritiikitön omia lähtökohtiaan kohtaan. Ehkä teorian koetaan saavan oikeutuksensa siitä, että se on yhteiskunnallisesti aivan oikealla asialla. Sen historiankuva on kuitenkin hyvin yksinkertaistava, mikä tuntuu johtavan ajoittain myös aivan turhiin revityksiin ja syyllistämisiin. Ehkä jokaisella säveltäjällä tulisi olla oikeus tulla otetuksi ennen kaikkea yksilönä sen sijaan että hänet nähdään hegeliläisen hengen tavoin musiikinhistoriaa rakentavan miesestetiikan ilmentymänä.