Karu arki epävarmoina aikoina

 

En ole varmasti ainut apurahalla työskentelevä tutkija, jonka elämään kuuluvaa epävarmuuden tunnetta koronakriisi on vain vahvistanut. Itse työhöni koronakriisi on vaikuttanut yllättävänkin vähän: joitakin tapahtumia on peruuntunut ja muutamia luentoja on tullut annettua Zoomin välityksellä, mutta siihen se melkein jääkin – tosin suurin opetusrumbani on vasta tulossa keväällä. Olen ollut mukana järjestämässä kymmeniä tieteellisiä seminaareja ja konferensseja, mutta korona-aikaan ei ole sattunut yllättäen yhtään. Kolikon kääntöpuoli onkin se, että viime aikoina on ollut paremmin aikaa lukemiselle ja kirjoittamiselle – ja tietenkin myös rahoitushakemusten tekemiselle.

Suurin jännitystekijä on ainakin itselläni ollut se, miten epävarmoina aikoina käy jo valmiiksi epävarman rahoituksen jatkumisen. Oma jännitykseni purkautui helmikuun alussa, kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi toisen vuoden rahoituksen nykyiselle projektilleni. Olen vuosien saatossa pannut merkille sen, että aina kun on tiedossa rahoitusta yli vuodeksi, niin olo on huomattavasti rennompi. Nyt tätä autuutta kestää huhtikuun loppuun. Tämän jälkeen rahoituksen hankkiminen alkaa taas saada mielessä vähintään yhtä ison sijan kuin itse tutkimus.

Edessä on myös ainakin yksi hyvin suuritöinen hakemus: Euroopan tiederahaston niin sanottu Marie Sklodowska-Curie stipendi kahdeksi vuodeksi. Hyvä puoli on se, että haen tätä rahoitusta toista vuotta peräkkäin, mikä tietenkin helpottaa hakemuksen tekoa huomattavasti. Ensimmäinen hakemukseni pääsi myös melkein maaliin: sain pisteitä 91,20 kun 93,00 olisi riittänyt rahoitukseen. Täysin nollasta lähdettäessä tällaiset hakemukset ovat uskomattoman suuritöisiä. Edelliseen hakemukseen upposi varmasti yli kuukauden työmäärä. Jos tuon muuttaa rahaksi, niin jo itse hakemuksen teko periaatteessa siis maksaa parisen tonnia nettona. Koko homman järkevyyttä voi kukin miettiä tykönään.

Euroopan tiederahaston stipendi olisi ollut espanjanlaiseen Murcian yliopistoon, jossa on hyvin vireä ja korkeatasoinen estetiikan tutkijoiden yhteisö. Muutenkin olen viimeisen vuoden aikana hakenut enemmän paikkoja ulkomailta ja odottelen vielä päätöksiä kahdesta tutkijakollegiumista, Varsovasta ja Budapestista – sattumoisin tosiaan EU:n kahdesta hulivilivaltiosta. Katse on tulevaisuudessa varmasti muutenkin vahvemmin Suomen rajojen ulkopuolelle. Helsingin Sanomissakin raportoitu Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen karu tila saa myös miettimään asioita uudelleen. Oman profiilini kaltaisen tutkijan on varsin vaikea löytää muualta Suomesta vähänkään vakituisempaa pestiä, ellei aleta ihan uusia juttuja perustaa, minkä varaan ei kyllä voi tulevaisuutta laskea.

Ihan vahva vaihtoehto olisi myös ryhtyä jonkinasteiseksi tietokirjailijaksi. Olen saanut tästä jo esimakua korona-aikana, kun olen puristanut kasaan noin kymmenen vuoden tutkimuksiani ”yleistajuiseksi” suomenkieliseksi tiedekirjaksi, joka ilmestyy syksyllä Gaudeamukselta nimellä John Deweyn estetiikka: Kokemus, luonto ja kulttuuri – kustantaja ihan syystäkin toppuutteli kirjan yläotsikoksi ehdottamiani suurimpia sanaleikkejä. Jos asiat kehittyvät tähän suuntaan, niin ei sekään suuri katastrofi olisi, koska pidän suunnattomasti suomeksi kirjoittamisesta. Tietokirjailijan työ olisi siinäkin suhteessa mielekästä, että kirjoituksia voisi joku ihan oikeasti lukeakin pienen tutkijapiirin ulkopuolella. Ensimmäisenä työlistalla olisi yksinkertaisesti estetiikan ja taidefilosofian johdantoteos. Kirjoitan sen varmasti lähivuosina muutenkin, ihan jo siitäkin syystä, että olen keksinyt sille ainakin omasta mielestäni todella nokkelan nimen, joka jääköön vielä arvoitukseksi.

Olen viime aikoina havahtunut myös sille, että raskainta tässä työssä on oikeastaan jatkuvan arvioinnin kohteena oleminen. Tämä koskee niin hakemuksia kuin itse tutkimustuotoksia. Koko ajan joku toinen tekee päätöksiä, joilla on merkittävä vaikutus itseen: tuleeko rahoitusta, julkaistaanko jokin teksti etc. Missään työssä ei varmasti pääse täysin arviointia pakoon, mutta apurahatutkijan toimeen se tuntuisi kuuluvan varsin raadollisessa merkityksessä: leipä ja menestys ovat hyvin konkreettisesti jonkun toisen käsissä.

Arvioinnista ei myöskään pääse eroon aina edes menestyksen hetkinäkään. Jokin aika sitten minulta hyväksyttiin artikkeli varsin tunnettuun Journal of Aesthetic Education -lehteen, mutta tässäkin tapauksessa artikkelin lopullisen version kirjoittamisessa pitäisi ottaa huomioon noin kuusi sivua kommentteja. Tulevan kirjani käsikirjoitus taas sai kymmenen sivua kommentteja kahdelta arvioijalta. Jossain välissä pitäisi myös tutustua tarkemmin Euroopan tiederahaston arvioijien palautteeseen. Vaikka saamani palaute on useasti varsin kiittävää ja kriittisen rakentavaa, niin olo on kyllä välillä kuin ristitulessa. Tästä sopasta olisi varmasti hyvä jossain välissä pitää taukoa esimerkiksi pitkäjänteisemmän tietokirjan kirjoittamisen muodossa. Aktiivista tieteellistä elämää tuskin tulen koskaan täysin jättämään ainakaan oma-aloitteisesti. Mikään muu asia ei kuitenkaan saa adrenaliiniani liikkeelle samassa määrin. Ihan näin karua ei meno kuitenkaan toivottavasti ole eläkeikään asti.