Mitä olisin tehnyt toisin

Tämän blogin aktiiviselle lukijalle ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, että teen paljon hakemuksia. Valitettavasti ei ole ollut tällä saralla onni myötä viime aikoina. Muutaman päivän päästä (1.5.2022) koittaa nimittäin työttömyys. Kyseessä on reilun viisitoistavuotisen tutkijaurani toinen työttömyysjakso. Edellisestä on aikaa kaksi ja puoli vuotta, ja se kesti tasan kuukauden. Toivottavasti nyt edessä oleva jakso ei kestä päivääkään pidempään. Eihän se kivalta tunnu, mutta samalla mieli ei ole kuitenkaan aivan yhtä maassa kuin viimeksi, kunhan vain pitää verensokerin sopivalla tasolla. Syynä vain osittaiseen epätoivoon on varmasti se, että olen saanut tämän viimeisen työjakson aikana aikaiseksi todella paljon asioita.

Kummallista on myös se, että näillä jatkuvilla vaikeuksilla ei tunnu olevan suurempaa vaikutusta motivaatiooni. Työlistani on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän tyhjä, mutta olen kyllä valmis hommiin perinteisellä intensiteetillä heti lyhyenkin rahoituksen varmistuttua. Samalla on kuitenkin myös tunnustettava raaka todellisuus ja alettava pitää vahvemmin silmällä tutkimuksen ulkopuolisiakin työmahdollisuuksia.

Taas yhden valitusvirren sijaan, pohdiskelen tässä kirjoituksessa, mitä olisin mahdollisesti tehnyt tutkijaurallani toisin, jos saisin kääntää kelloja taaksepäin. Vaikka nämäkin pohdinnat kääntyvät varmasti ajoittain valituksen puolelle, toivottavasti kokonaissävy on aiempia postauksia hieman rakentavampi, jopa kannustava.

Ensimmäinen liittyy julkaisemiseen. Tein aikoinaan monografiaväitöskirjani pohjalta kirjan, jonka julkaisi yhdysvaltalaiskustantamo Lexington Books (2011). Vaikka muokkasinkin kirjaa varten varsinkin väitöskirjani kolmatta lukua varsin paljon, näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi ollut parempi kirjoittaa väitöskirjaa uudelleen ihan rauhassa ja ajatuksella, jotta lopullisesta kirjasta olisi tullut vankempi puheenvuoro siinä käsiteltyihin aiheisiin ja jotta sillä olisi ollut mahdollisuus nousta paljon nykyistä viitatummaksi lähteeksi myöhemmässä tutkimuksessa. En usko, että tämä olisi edes vaatinut kovin paljon lisätyötä; jo nyt yhdessä kansainvälisessä arviossa kirjaa kutsuttiin ”tervetulleeksi lisäksi keskusteluun”. Mutta eihän tällaisia asioita silloin nuoruuden innossa osannut ajatella.

Ennen kaikkea olisin kuitenkin miettinyt kirjan kustantajaa tarkemmin. Tarjosin käsikirjoitusta maineikkaalle Rowman & Littlefield -kustantamolle. Vastauksessa kustantajaksi tarjottiin Lexington Booksia, joka on osa samaa kustannusimperiumia. Vaikka kirja kävi läpi ihan aidon vertaisarvioinnin, toimituksellinen prosessi ei muutoin ollut varmasti lähelläkään emokustantamon tasoa, mikä näkyy muun muassa kirjan oikoluvussa; olen ymmärtänyt, että kirjassa on varsin paljon kielellisiä lapsuksia.

Monografiaväitöskirjojahan kirjoitetaan yhä vähemmän, mutta sellaista tekevälle neuvoni siis on, että jos olosuhteet vain sallivat, niin tee väitöskirjan uutta versiota pieteetillä ja selvittele tarkasti potentiaalisten kustantamoiden laatua. Tällaista opusta on sitten kiikkustuolissa mukavampi muistella.

Tutkimusurani on ollut myös aiheiltaan ehkä turhan sirpaleinen. Siihen on nyt mahtunut kolme isompaa projektia, joilla on varsin vähän tekemistä toistensa kanssa; ensimmäinen käsitteli taiteen tulkintaa, toinen John Deweyn estetiikkaa ja kolmas kaunokirjallisuuden tiedollista merkitystä. Varsinkin kahta ensimmäistä leimasi myös teoreettisten raja-aitojen ylittäminen. Kaiken tämän sivussa olen vielä tehnyt varsin monta musiikkia käsittelevää artikkelia. Tällaisen sekalaisen tutkimusprofiilin seurauksena en ole oikein yhdenkään tutkimusalueeni ehdoton asiantuntija, mikä heijastuu myös hakemusteni arvioihin. Hyvin yleinen arvosana on hyvä++, mutta viimeinen niitti on selvästi uupunut. Olen ehkä myös liiaksi luottanut siihen, että julkaisuluetteloni kertoisi projektieni tieteellisestä potentiaalista sen sijaan, että olisin yrittänyt saada tämän seikan paremmin esille itse hakemusten tutkimussuunnitelmissa. Tässä tapauksessa neuvoni on: mieti tutkimuksesi fokuspisteitä tarkasti ja hio niitä mahdollisimman pitkälle. Julkaisuluettelo ei auta, mikäli tutkimussuunnitelma ei aiheuta arvioijassa sisäistä huudahdusta.

Kolmas pointtini liittyy edelliseen, nimittäin profiloitumiseen. Tästä seikasta ei puhuttu oikeastaan mitään aloittaessani väitöskirjan tekemistä, mutta varsinkin viime aikoina olen havahtunut siihen, miten tärkeää on, että tutkijana assosioituu tiettyihin aihealueisiin. Se auttaa sovittautumaan niin tutkimushanke- kuin mediakenttäänkin, eli että nimi tulee mieleen aiheen asiantuntijana lähes kausaalisella ehdottomuudella. Koska olen eräänlainen estetiikan yleismies Jantunen, en oikein assosioidu kovin yksiselitteisesti tiettyyn asiasanaan tai aihealueeseen. Spesifiä osaamista kaipaavassa maailmassa ei ole hyvä, että tutkimusprofiili on liian laaja tai jopa hajanainen. Tämä on oma tuntumani. Ainakin on varmasti hyötyä siitä, ettei relevanttien tahojen tarvitse tutkijan asiantuntemusta mielissään sen enempää hakea.

Vielä muutama huomio verkostoitumisesta. En ole tätä mitenkään laistanut - toiminhan esimerkiksi Euroopan Estetiikan Seuran sihteerinä viisi vuotta ja eilen (27.4.) pidin etäesitelmän Torinon yliopiston estetiikan seminaarissa - mutta olisin varmasti voinut olla aktiivisemmin yhteydessä kollegoihin ja käydä enemmän varsinkin kotimaisissa kokoontumisissa; edellisestä suomenkieliseen seminaariin osallistumisesta on taitanut kulua useampikin vuosi. Tämä epäaktiivisuus on myös vahvasti luonnekysymys; varsin introverttina ihmisenä tykkään tehdä asiat yksin. Yksi lempinykyälyköistäni John McWhorter on todennut saman asian sanoessaan, ettei ole ”joiner”. Varsinkin hankekeskeisessä tutkimusmaailmassa joinerluonteesta on kuitenkin varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa.

Oikeastaan kaikki yllä olevat huomiot osoittavat, miten hankekeskeistä tutkijanura nykyisin on, mikä ei voi myöskään olla vaikuttamatta siihen, mihin painopisteisiin tutkijan kannattaa panostaa ja miten kehittää itseään. Itse olen ehkä kehittänyt osaamistani pikemminkin jonkinlainen opetus- ja tutkimusvirka mielessä.

Olen käsitellyt pätkätyötutkijan uran kommervenkkeja jo varsin monessa blogipostauksessa. Lähinnä urapolkuni takia pääpaino on ollut varsin vahvasti sen nurjissa puolissa. Nyt koen sanoneeni näistä puolista sanottavani. Suunnitelmissa on kyllä vielä kirjoittaa kaikenlaista, mutta välillä on hyvä vaihtaa levyä.