Milloin taideteos on (aidosti) ajankohtainen?

Tämä kirjoitus on pieni ote työnalla olevan estetiikan ja taidefilosofian johdantokirjani tulkintaa käsittelevän kolmannen luvun lopusta. Myös kirjan muut kuusi lukua päättyvät hieman vapaamuotoisempaan pohdintaan jostakin kulttuuri- ja taidekeskustelun ajankohtaisesta aiheesta kyseisen luvun filosofisemman puolen pohjalta. Aiheita ovat: 1) taiteen kaanon ja esteettinen subjektivismi; 2) kulttuurinen omiminen; 3) taiteen ajankohtaisuus; 4) taideteoksen tutkiva luonne; 5) taiteen itseisarvoisuus; 6) kantaaottavan taiteen tärkeys; 7) estetiikka ja ilmastonmuutos. Kirja toivottavasti ilmestyy joskus.

Milloin taideteos on (aidosti) ajankohtainen?

Magnum opuksessaan Aesthetics: Problems in the Philosophy Criticism (Estetiikka. Kritiikin filosofian ongelmia, 1956, toinen laitos 1980) 1900-luvun puolivälin keskeinen taidefilosofi Monroe Beardsley esittelee ajatuksen estetiikasta metakritiikkinä (metacriticism). Tällainen estetiikka ei itsessään esitä väitteitä taideteoksista, vaan se ottaa lähtökohdakseen taidekritiikin kielen ja tähtää sen selventämiseen. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, kun jonkin teoksen sanotaan ”ilmaisevan” jotain? Beardsleyn tunnetuin sanoin:

”Estetiikan ongelmia ei olisi olemassa siinä merkityksessä kuin aion viitoittaa tietä tälle oppialalle, jos kukaan ei puhuisi taideteoksista. Niin pitkään kun nautimme elokuvasta, tarinasta, laulusta hiljaisuudessa – ehkä lukuun ottamatta ajoittaisia murahduksia ja huokauksia, ärsyyntymisen ja tyytyväisyyden mutinoita – filosofialle ei ole tarvetta. Mutta heti kun sanomme jotain teoksesta, erinäisiä kysymyksiä nousee esille."

Beardsleyn mallinen estetiikka ei ole ollut suuressa huudossa viime aikoina. Estetiikan sanotaan olevan jotain aistista, ruumiillista ja koskevan kaikkien käsitteiden ulottumattomissa olevia todellisuuden osia. Täysin Beardsleyn tavoitteista poiketen estetiikan koetaan olevan nimenomaan jotain ei-kielellistä.

Taidepuheen selventämiselle on kuitenkin varmasti edelleen oma paikkansa. Parhaimmillaan se voi johtaa yksilöllisempään, omaperäisempään ja samalla moniäänisempään taidepuheeseen.

Tässä luvussa aiemmin esitelty E.D. Hirschin merkityksellisyyden käsite antaa välineitä tarkastella yhtä taidepuheessa paljon viljeltyä ilmaisua, nimittäin ajatusta taideteoksen ajankohtaisuudesta. Hirschin teorialle keskeisen taideteoksen merkityksen (meaning) ja merkityksellisyyden (significance) välisen eron perusajatus on se, että taideteokset eivät muutu, mutta suhteemme niihin voivat muuttua historian virrassa, kun teokset asettuvat uudenlaisiin yhteyksiin ja konteksteihin. Samalla niiden merkityksellisyys muuttuu.

Yksi tärkeä merkityksellisyyden muoto on se, että taideteos on ajankohtainen. Merkityksellisyys vahvistuu sitä mukaa, mitä ajankohtaisempi taideteoksesta tulee. Ajankohtaisuus on itsestään selvästi tärkeä taiteellinen hyve ja pyrkimys. Mutta mitä oikein tarkoittaa, että jokin taideteos on ajankohtainen? Mitkä tarkalleen ottaen ovat ajankohtaisuuden kriteerit?

Lähihistoriasta löytyy hyvä mutta samalla valitettava esimerkki tämän kysymyksen käsittelyyn. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että lähes kaikkia sotaa ja sen kauheuksia käsitteleviä taideteoksia alettiin taidekirjoittelussa yhtäkkiä kuvata ”ajankohtaisiksi”. Esimerkiksi samaan aikaan Suomen Kansallisoopperassa esitetyn toisen maailmansodan aikaiseen sotalaivaan sijoittuvan Benjamin Brittenin Billy Budd -oopperan sanottiin muuttuneen Ukrainan sodan myötä ”kylmäävän ajankohtaiseksi”.

Suomen Yleisradio puolestaan päätti siirtää uuden Pysäyttäkää Nyqvist -nimisen vakoilukomediasarjan aloituksen, koska se piti ajankohtaa huonona; sarja kertoo Venäjän Suomeen kohdistamasta hybridioperaatiosta, johon liittyy myös Suomeen soluttautuneita venäläisagentteja. Pienen miettimisen jälkeen sarjan esittäminen päätettiin kuitenkin aloittaa kesäkuussa 2022. Uudelleenlanseerauksen yhteydessä sarjan sanottiin olevan ”ajankohtaisempi kuin ikinä”.

Hyvin analyyttisellä mielellä varustettu lukija ei kuitenkaan ehkä voinut olla samaan aikaan kysymättä, riittääkö pelkkä sodan tai venäläisen hybridioperaation kuvaaminen tekemään jostakin teoksesta ajankohtaisen Ukrainan sodan valossa. Onko rima ajankohtaisuudelle tässä tapauksessa asetettu turhan matalalle? Tuntuisi kuitenkin siltä, että jonkin asian pelkkä vastaavuus jonkin toisen asian kanssa ei riitä tekemään siitä ajankohtaista tuon toisen asian kannalta.

Ero kahdentyyppisen ajankohtaisuuden, satunnaisen ja aidon, välillä voisi olla hyödyllinen. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on varsin pinnallisesta vastaavuudesta kahden asian välillä, kun taas toisessa tapauksessa jokin asia on merkityksellinen, koska se aivan aidosti auttaa käsittelemään ja ymmärtämään jotakin toista asiaa syvällisemmin, tässä tapauksessa Ukrainan sotaa sekä siihen johtanutta Venäjällä tapahtunutta kehitystä.

Varsinkin Pysäyttäkää Nyqvistin kohdalla tuntuisi olevan kyse satunnaisesta ajankohtaisuuden muodosta; Ukrainan sodan syttymisen myötä sarjan ja historiallisen tilanteen välille syntyi hyvin yllätyksellinen yhteys. On kuitenkin epäselvää, syventääkö sarja todella tilanteen ymmärtämistä. Sarjan käsikirjoittajakin totesi myöhemmin sarjan olevan ”silkkaa fantasiaa”. Sarjahan ei ole mikään poikkeus; samanlainen Venäjä-kuva sisältyy lukuisiin populaarikulttuurin tuotteisiin terrorismijännäri 24:sta Netflix-menestyssarjaan House of Cards.

Brittenin Billy Budd vaikuttaa monimutkaisemmalta tapaukselta, koska ooppera tuntuisi tarkastelevan sodan vaikutuksia yksilöön hyvin universaalista näkökulmasta; näin sen voitaisiin sanoa olevan merkityksellinen ja ajankohtainen niin kauan kuin maapallolla on sotia. Tunnettuna pasifistina Britten varmasti hakikin oopperaansa tällaista näkökulmaa. Mutta samalla sen suhde juuri Ukrainan sotaan muodostuu hieman etäiseksi.

Satuin itse kuulemaan sodan ensikuukausina toukokuussa 2022 Helsingin Musiikkitalossa toisen maailmansodan ja neuvostojohtaja Josif Stalinin pahimman terrorin aikana sävelletyn Dimitri Šostakovitšin kahdeksannen sinfonian (1943), joka tuntui kyseisellä kerralla entistä sykähdyttävämmältä. Mutta en ole aivan varma lisäsikö tämä kokemus ymmärrystäni tuon hetken historiallisesta tilanteesta. Ehkä se sai minut ajattelemaan intensiivisemmin itänaapurissamme tapahtunutta kehitystä ja havahdutti sille, miten Venäjällä ei ole vieläkään täysin jätetty taakse Šostakovitšin sinfoniassa kuvaamia aikoja. Näin kokemus ehkä ainakin osittain kurottautui satunnaisen yhtenevyyden tuolle puolen ymmärtämiseen.

Paljon riippuu myös siitä, mihin taiteen ajankohtaisuutta vertaa. Esimerkiksi historioitsija Jukka Tarkalta ilmestyi vuoden 2022 alussa kirja Itsenäisyyden elpymisaika (Siltala), jossa hän käsittelee Suomen turvallisuusasemaa ja Natoon liittymistä; harvemmin sattuma ja aito ajankohtaisuus ovat yhdistyneet yhtä vahvasti. Esimerkkinä aidosta ajankohtaisuudesta vailla sattumaulottuvuutta taas voisi mainita kielitieteilijä John McWhortherin Ukrainan sodan yllyttämänä kirjoittaman The New York Times -kolumnin siitä, miksi venäjä ja ukraina ovat eri kieliä, ja joka ainakin syvensi omaa ymmärrystäni siitä, miksi Venäjällä ja Ukrainalla ei ole sellaista yhteyttä kuin venäläisessä propagandassa on annettu ymmärtää.

Ikävä totuus taitaa olla, että taideteokset voivat vain harvoin olla ainakaan tiedolliselta tasoltaan yhtä pureutuvan ajankohtaisia kuin Tarkan kirja ja McWhortherin kolumni. Esimerkiksi Tarkan kirjalta olisi vienyt jopa uskottavuutta, mikäli hän olisi viitannut siellä vakavissaan Pysäyttäkää Nyqvistiin. Paljon poikkeuksiakin varmasti myös löytyy. Tämä pieni skeptisyys ei myöskään poissulje sitä, etteikö taiteen ajankohtaisuus voisi olla jotain aivan omanlaistaan. Ehkä tässä palataan siihen jo Aristoteleen esittämään ajatukseen, että runous on historiaa filosofisempaa. Aristoteleen sanoin ”runous nimittäin käsittelee asioita enemmän yleisten totuuksien tasolla, historia taas yksittäistapauksina”.

Oli niin tai näin, tästä pyörittelystä tuntuisi nousevan seuraavanlainen metakriittinen huomio: Sen sijaan, että turvautuu turvalliseen ”ajankohtainen” epiteettiin, joissakin tapauksissa taideteoksen merkityksellisyysulottuvuudesta voisi olla hyvä yrittää saada ote hieman toisentyyppisellä kuvauksella; muuten taideteoksen yhteydessä käytetty kuvaus ”ajankohtainen” voi kokea vielä kovemman inflaation kuin bensan hinta.

Myös tarkempi kuva taiteen tiedollisesta ja kognitiivisesta merkityksestä auttaisi kaiken tämän pohtimista, mitä käsitelläänkin seuraavassa luvussa. Sen lukemista pitää vain odottaa kolmisen vuotta.